Te, jotka sanotte, ettei jostain kokemuksesta (esim. väkivalta, hyväksikäyttö, avioero, onnettomuus tms.) ole jäänyt mitään traumoja. Mistä oikeastaan tiedätte, ettei mitään ole jäänyt?

Tätä olen minäkin ihmetellyt. Olen myös kuullut noin sanottavan, ettei ole jäänyt traumoja.

Jos jää oikein kirjaimellinen trauma, niin sen varmaan pakostakin huomaa. Arkikielessä trauma-sanaa käytetään laajemmin ja se on vähän eri juttu.

Määrittele, mikä on trauma? Miten se voi ilmetä? Mistä minun pitäisi tietää, onko traumoja jäänyt?

No kuka sen sitten voisi tietää? Foliohattuilemalla mistä kukaan voi tietää ettei traumatisoitunut jo synnytyksessä.

Onko se traumasta selviämätöntä, jos asia vaikuttaa kuitenkin jollain tavoin? Eikö monista ikävistä asioista ole yleensä tarkoituskin ottaa opikseen? Siis ihan vain siksi, että ei tee samaa virhettä uudelleen?  Jos kävelee suojatiellä punaisia päin ja jää auton alle, toivon mukaan ottaa opikseen eikä enää kävele punaisia päin. Tai jós ajaa kännissä kolarin, toivottavasti ei enää ajele alkoholia nauttineena. Ja jos on eronnut, ehkä seuraavassa suhteessa voisi tehdä asioita jotenkin toisin tai ei ainakaan hakeutuisi uuteen suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, jollainen exäkin oli. 

Erittäin hyvä kysymys! Kukapa meistä lopulta kovin hyvin itsensä tuntisi. Ihminen on aika monimutkainen otus sielunelämältään. Tunne-elämältään.

Erittäin hyvä kysymys.

Eivät he tiedäkään.

Toiset ihmiset pystyvät aktiivisesti unohtamaan asioita ja menemään elämässä eteenpäin.

Pitääkö koko elämä pilata yhden epäonnistumisen takia kuten esim. avioeron?

Ihminen ei voi elää pelkästään menneisyydessä ja vatvoa jo tapahtuneita asioita.

Kaipa tuo liittyy siihenkin kuinka ihminen trauman määrittelee. Kyllä mä muistan tilanteita ja tuntemuksia kun asiat ei ole menneet hyvin, myös tilanteita missä kuolema on kilkutellut kantapäillä, mutta en jää niitä miettimään ja märehtimään, saatika että alkaisin aktiivisesti niitä mielessäni yhdistämään siihen mitä elämässäni on nyt meneillään. Ne tapahtui, mä selvisin niistä ja nyt elämässä on uusia asioita ja tapahtumia. Sanon siis, etten ole traumatisoitunut, koska ne meneet kokemukset eivät vaikuta haitallisesti mun elämääni nyt.

Jos ihminen on hieman päästään yksinkertainen tai emotionaaliselta kehitykseltään vajaa niin sellainen selviää paremmin, koska ei tajua puoliakaan mitä tapahtuu ympärillä ja hänelle itselleen. Olen huomannut että nämä ihmiset virhetulkitsee ympäristöään ja tapahtumia omaksi edukseen, mikä myös suojaa mielenterveyttäkin. Siksi myös toistavat samoja virheitä koska eivät opi. Ovat vain ihmeissään kuinkas näin taas kävi, mutta eivät opi, koska mitään ei tapahdu tunnekeskuksen puolella mikä pakottaisi kriisiin.

Kun on pelännyt, voi pelätä pitkän ajankin jälkeen.  Tietoisesti voi yrittää olla miettimättä mitään ikävää.

Tympäiseminen on paljon vaikeampi tunne päästä yli kuin pelko, koska pelko voi olla tervettäkin.

Kun oikein väsyy jonkun nalkutukseen, huh, ei ikinä jaksa sitä aloittaa alusta.

Vierailija kirjoitti:

Toiset ihmiset pystyvät aktiivisesti unohtamaan asioita ja menemään elämässä eteenpäin.

Pitääkö koko elämä pilata yhden epäonnistumisen takia kuten esim. avioeron?

Ihminen ei voi elää pelkästään menneisyydessä ja vatvoa jo tapahtuneita asioita.

Avioero nyt ei varsinaisesti täytä trauman kriteerejä. Helpotushan ja hyvä juttuhan ero aina on. Kuuluu elämään ihan normaalina asiana kuten vaikka koulun loppuminen, työsuhteen katkeaminen, paikkakunnalta muutto jne. Sitten kun puhutaan pitkään jatkuneesta pahoinpitelystä, murhista, hengen uhkaamisesta, itsemurhista, lapsen ikällisestä kuolemasta, rikollisuudesta ja sen uhriksi joutumisesta niin aletaan olla traumapuolella.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen on hieman päästään yksinkertainen tai emotionaaliselta kehitykseltään vajaa niin sellainen selviää paremmin, koska ei tajua puoliakaan mitä tapahtuu ympärillä ja hänelle itselleen. Olen huomannut että nämä ihmiset virhetulkitsee ympäristöään ja tapahtumia omaksi edukseen, mikä myös suojaa mielenterveyttäkin. Siksi myös toistavat samoja virheitä koska eivät opi. Ovat vain ihmeissään kuinkas näin taas kävi, mutta eivät opi, koska mitään ei tapahdu tunnekeskuksen puolella mikä pakottaisi kriisiin.

Onko se sitten jotenkin tehokkaampaa ja parempaa oppimista kun pyörittää huonoa oloa ja hirvittäviä tapahtumia mielessään 24/7 ja halvaantuu toimintakyvyttömäksi joka kerta kun jotain pahaa tapahtuu? Onko tuo siis jotenkin oikeampi ja terveempi tapa "selvitä" kriisistä ja ottaa siitä opikseen?

Eikö tätä oo jo tutkittukin, ettei trauman kokeminen ja siitä selviäminen varsinaisesti liity tunteisiin tai älykkyyteen. Toiset ihmiset ovat vaan luonnostaan joustavampia, ja "valmiimpia" kohtaamaan vastoinkäymiset.