Lue keskustelun säännöt.
Eri ammattien kuormittavuus: varhaiskasvatus, sairaanhoito, pelastus, toimisto
05.01.2020 |
Voisiko yrittää käydä asiallista keskustelua eri ammattien arjesta - sen kuormittavuudesta ja sitten niistä leppoisammista hetkistä? Varmasti meillä kaikilla on vääriä olettamuksia ammateista joita emme tunne. Haluaisin oppia lisää. Kerron muutaman oman olettamukseni joiden ei ole tarkoitus loukata. Vertaan omaan työhöni varhaiskasvatuksen opettajana ja edelliseen toimistomaiseen työhön.
Sairaanhoitaja, kätilö ym. - kuvittelisin että kuormittavaa on itse toimenpiteet jotka pitää tehdä just oikein, iso vastuu ja vaatii tietoa ja taitoa. Kuvittelen, että helppoa on se, että potilaita saa kutsua sitä mukaan kun ehtii. Varmasti usein on kiire, mutta potilaatkin saa luvan odottaa. Omassa työssäni lapset eivät odota, vaan ovat koko ajan hälisemässä minkä koen aika kuormittavaksi. 8h päivässä. Ehkä ruusuiset lasit silmillä ajattelen, että sh saa enemmän hallita oman työpäivän rytmiä, hänellä on paljon myös hiljaisia hetkiä (ei ääniä) ja hänellä on useita mahdollisuuksia kahvikupposeen. Sh:lla voi olla myös ihan leppoisia päiviä, kun ei tule hankalia keissejä. Omassa työssäni en usein ehdi ollenkaan pitää taukoa ja hirveä syyllisyys jos menen lakisääteiselle 10 minsan kahvitauolle. Tuntuu, että meillä ei ole koskaan leppoisia päiviä. Nekin joita sellaisiksi kutsumme ovat oikeasti todella hektisiä, vaikka ne pahimmat "häslääjät" ovat poissa. Silti lopuissa lapsissa riittää paljon työtä ja ääntä.
Palomies - kuormittavana kuvittelen hengenvaaralliset pelastustehtävät. Helppoina hetkinä kuvittelen aikoja jolloin ei ollenkaan ole hälytystä ja voi makoilla lavereilla (ja tietysti huoltaa kalustoa, tehdä paperihommia). Myös jos pelastustehtävä on helppo tai jopa humoristinen, niin se on... noh helppoa silloin.
Entisessä toimistotyössäni kuormittavaa oli aivojen pinnistely ja mahdottomat aikataulut. Helpottavaa oli, että oman päivän sai pitkälti rakentaa kuten halusi, ajan, paikan ja kuinka paljon tekee minäkin päivänä. Taukoja pystyi pitää miten paljon halusi kunhan sai työt tehtyä.
Kommentit (6)
Tietenkään ei voi suoraan verrata. Tämä on vain pintaraapaisu. Mutta eikö silti voi jotain keskustelua käydä aiheesta? Olisi hieno, jos se pysyisi asiallisena ja toisia kunnioittavana. Puhuin itse omista olettamuksistani. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla onko niissä mitään perää ja onko asioita joita en ole tullut ajatelleeksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä kanssa varhaiskasvattaja. Kaverit ihmettelee, kun en jaksa nähdä töiden jälkeen. Jaksaisivatkohan itse, jos olisivat 6-8h päivässä koko ajan 10-20 lasten saatavilla, metelissä, aivan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja ”neuvottelemassa” milloin mistäkin? Itse työskentelen isossa talossa, jossa sosiaalisia kontakteja eri ihmisten kanssa tulee varmastikin ainakin 100 per päivä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa varhaiskasvattaja. Kaverit ihmettelee, kun en jaksa nähdä töiden jälkeen. Jaksaisivatkohan itse, jos olisivat 6-8h päivässä koko ajan 10-20 lasten saatavilla, metelissä, aivan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja ”neuvottelemassa” milloin mistäkin? Itse työskentelen isossa talossa, jossa sosiaalisia kontakteja eri ihmisten kanssa tulee varmastikin ainakin 100 per päivä.
Ymmärrän sua niin hyvin! Ihmisten on vaikea sitä käsittää, koska yleensä elämässä ollaan totuttu olemaan pienemmän määrän kanssa vuorovaikutuksessa ja niin että pystyt vaikuttamaan kontaktien määrään, pystyt hakeutumaan seuraan tai vetäytymään, pystyt säätelemään menetkö meluun ja liikkeeseen vai et. Myös monissa palvelualan ammateissa tätä pystyy jotenkin säätelemään tai se on ajoittaista. Meidän työssä se on sitä ydintä ja se on jatkuvaa. Meidän tehtävä on tavallaan olla se kattila mihin kaikki sen päivän tunteet laitetaan poreilemaan ja me autetaan ettei kellään keittäis yli. Se on tosi rankkaa. Niin vähän pystyy tavallaan vaikuttamaan. Vaikka on tosi antoisaakin, niin usein miettii jaksaako enää! :D Olisipa edes työolosuhteet kunnossa, että olisi tarpeeksi työntekijöitä ja ammattitaitoisia sellaisia, olisi enemmän taukoja että voi ladata akkuja.
Ap
Minä olen saanut pariinkin otteeseen ehdotuksen lopettaa hoitovapaan, että pääsisin varmasti helpommalla töissä kuin kotona ollessa kun saisi aikuista seuraa jne. Olen varhaiskasvatuksen opettaja :D eivät ole alalla :D
Omassa työssäni olen kokenut uuvuttavaksi jatkuvan riittämättömyyden tunteen ja suunnitteluajan puutteen ja sen että kaikki on jatkuvaa tulipalon sammuttamista. Ei ole aikaa syventyä lasten asioihin ja vuorovaikutusongelmiin, miettiä kunnolla miksi joku lapsi oireilee jollain tavalla tai miksi ryhmä on niin levoton. Pahalta on tuntunut, kun on tullut ilmi kiusaamista niin ettei olla huomattu tai jollekin lapselle onkin ollut diagnoosi kun on pidetty vain uhmaikänä, luonteena, kasvatuksena jne. Kuinka paljon paremmin voitaisiinkin tukea kaikkia jos ryhmäkoot olisivat pienemmät, sijaiseksi ei tulisi ketä tahansa ja aikuiset eivät vaihtuisi usein. Tieto myös lisää tuskaa. Ahdistaa varsinkin omien lasten myötä minkälainen vaikutus sillä on lapsiin, että saavat päivittäin aika vähän yksilöllistä vuorovaikutusta ja tunnetason kohtaamista aikuisen kanssa.
Otanpa tähän vaikka vanhustenhoitotyön, josta en tiedä paljoa. Uskon että on raskasta se että kaikkia ei ehdi hoitamaan niin paljon kuin he tarvisivat eikä taukoja varmaan ehdi pitämään. Työvuorot ovat kai usein liian pitkiä? Myös yksin joutuu pähkäilemään paljon ja vastaanottamaan vanhuksilta kaikenlaista (eikö esim. palvelutalossa hoitajat kierrä yksin?) Toisaalta pidän helppona sitä että keskitytään yhteen hoidettavaan kerrallaan ja sitäkin että hoidettavat eivät ole kuitenkaan psyykeeltään herkimmässä iässä mitä tulee heidän tuleviin mielenterveys- ja itsetunto-ongelmiin, sosiaalisten taitojen kehitykseen jne. (Kun vertaan omaan alaani). Vanhusta ei siis täydy kasvattaa ja opettaa, mutta varmasti hoivata ja tukea henkisesti.
Mä olen myös joskus miettinyt tätä vanhustenhoidon ja varhaiskasvatuksen eroa. Jotkut ajattelee sitä aika samanlaisena työnä, mutta mä näen tosi erilaisena. "Asiakkaat" voivat olla samantapaisia käytökseltään, vaatimuksiltaan, hygieenialtaan, taidoiltaan, tunteiden säätelykeinoiltaan... Toimintakin voi pintapuolisesti muistuttaa toisiaan (musiikkia, kädentöitä, kirjallisuutta, draamaa, pelejä, perushoitoa, arjen askareita...) Mutta juuri tuo, että vanhusten kanssa tarkoitus on pitää heitä hyvässä kunnossa ja ehkä tarvittaessa kuntouttaa. Lasten kanssa taas aivan valtavan suuri osa työtä on miettiä joka hetkessä, että mihin suuntaan tämä lapsi kehittyy nyt tässä tilanteessa ja pitäisikö minun toimia toisin, koska olen vastuussa tästä hetkestä. Tämän hetken pitää viedä lasta oikeaan suuntaan. Joka hetken. Ja sitten kun niitä lapsia on siinä 21, joka hetkessä. Työntekijän täytyy myös tarkasti miettiä lapsen omaa toimintaa ja sen hyväksyttävyyttä. Esimerkiksi jos vanhus haistattelee ja on änkyräpäällä, niin kuvittelisin, että vanhustenhoidossa ei ole kovin suurta tavoitetta muuttaa sitä. Tietysti yleisistä käytöstavoista muistuttaminen/opettaminen. Mutta jos lapsi tekee samaa, niin työntekijällä on ehdottomasti velvollisuus käsitellä asiaa lapsen kanssa ja arvioida onko lapsi ymmärtänyt ja oppinut tilanteesta, seurata mitä tehdään seuraavaksi. Ja se pitää tehdä lämpimällä, rakentavalla tavalla joka kehittää lasta eteenpäin, antaa myös sopivasti tilaa lapsen omille oivalluksille ja toisaalta tukea ajatteluun. Ehkä tämä esimerkki tuntuu vähän pitkälle viedyltä jostakin lukijasta, mutta pointti on se, että varhaiskasvatuksessa koko ajan mietitään eettisiä ja moraalisia asioita, miten lapsen toiminta edesauttaa hänen tulevaisuutta ja tulisiko hänen nyt oppia tästä tilanteesta jotain, tuleeko minun tehdä jotain asialle vai meneekö omalla painolla. Mikä on tempperamentin rooli? Ynnä muuta. Arkaa lasta systemaattisesti kannustetaan rohkeammaksi. Kuvittelisin, että vanhustenhoidossa hiljainen vanhus saa "olla oma itsensä". Hiljaisen lapsen kohdalla taas vähintäänkin mietitään miksi hän on hiljainen ja yleensä jollain tavalla pyritään auttamaan.
Vanhustyössä kuvittelisin raskaammaksi sen, että vanhukset voivat olla fyysisesti vahvoja ja kuitenkin mieleltään huonossa kunnossa. Voivat olla aggressiivisia. Samaa toki lapsissa, mutta pieni koko ja söpö ulkomuoto kummasti helpottaa! Toisekseen minulla on käsitys, että vanhustenhoidossa on aikamoinen minuuttiaikataulu, vaikkakin mitoitukset näyttää isommilta kuin varhaiskasvatuksesta, en sitten tiedä ymmärränkö niitä oikein. (Näyttäis, että työntekijöitä on enemmän per vanhus kuin varhaiskasvatuksessa per lapsi.) Vanhuksetkin on söpöjä ja mielenkiintoisia aivan kuten lapset, mutta kuvittelisin, että jatkuva kuoleman ja heikkenemisen läsnäolo olisi raskasta. Fyysisesti myös raskaampaa työtä. Toisaalta ne videopätkät mitä tv:ssä näkee vanhusten lauluhetkistä ovat todella paljon seesteisempiä kuin mitä päiväkodissa koskaan on. Se voisi olla helpompaa. Ne hetket kun on aikaa rupatella vanhusten kanssa joilla vielä hoksottimet ja muisti pelaa ovat varmasti mahtavia.
Ap
Ei voi ihan suoraan verrata. Eri aloilla voi olla niin eri tavoin raskasta. Lisäksi eri alojen sisällä voi olla suuria eroja kuormituksen suhteen työpaikasta ja työtehtävistä riippuen.