Miten olet käsitellyt elämäsi suurimman pettymyksen?

En ole päässyt asiasta yli vieläkään vaikka on kulunut jo vuosia. Pitäisi vain sopeutua, mutta kun en vain sopeudu.

On. Kaikesta luopumisen ja sairastamisen lisäksi kohtasin ihmisen, joka tuhosi minusta kaiken. Sellaisesta ei pääse yli, en usko että on tarkoituskaan. Hirvittävä kohtalo. Ihmisyys voi ottaa kauhistuttavia muotoja.

Vei kymmenen vuotta hyväksyä tosiasiat. Nyt on kaikki hyvin.

Katkeroiduin loppuelämäkseni, luonnollisesti.

Järkytyin mutta sitten käänsin vahvuudeksi. En voinut asialle mitään ainakaan jälkikäteen.

Katkeroidun ja luonteeni muuttuu sen myötä. En pääse yli. Mitäpä millään on enää väliä. Päivä kerrallaan.

Minua ei valittu reserviupseerikouluun. Pari päivää olin voimallisesti harmistunut, mutta sain käsiteltyä asian kuitenkin näkemällä positiiviset puolet aliupseeriksi jäämisessä. Myöhemmin olisi ollut mahdollisuus jälki-RUK:iin, enkä enää edes halunnut, koska aliupseerina olikin niin mukavaa. Sen jälkeen ei ole varsinaisia pettymyksiä tullut, vaikka monta kertaa onkin jäänyt saamatta toivomani työpaikka tai kumppani tai jotain vastaavaa. Armeija opetti kerrasta.

Aika auttaa mutta kyllä se elämää synkistää.

Ajan kanssa, pikku paloina. Vuosia siinä meni.

Monta pettymystä, suurin sellainen, johon en tiedä vieläkään, olisinko voinut itse edes vaikuttaa. En ole päässyt yli, olen päivä päivältä katkerampi ja vihaisempi tyynen kuoreni alla. Tulen varmaan aina olemaankin, sillä mikään ei tuo takaisin menetettyä eikä mikään voi sitä enää korjata eikä korvata. 

Kun 17-vuotiaana sain tietää, etten koskaan voi saada lapsia, olisin halunnut äidiksi jonain päivänä. Toisaalta olen myös tyytyväinen, että sain faktan pöytään nuorena, eikä käynyt niin, että keski-iässä vuosien uuvuttavien hoitojen ja toistuvien pettymysten jälkeen joutuisin myöntämään tappioni.

Nyt voin tsempata itseäni elämään tosiasian kanssa jo aikaisin

Ei voi päästä yli kun se vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. En sopeudu.

En ole päässyt vieläkään mieheen liittyvän pettymyksen yli. Aika näyttää kuinka kauan joudun tunteissani kärvistelemään. Sanotaan että Mikä ei tapa niin se vahvistaa, ei tapa ei, mutta syvät haavat se jättää.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei valittu reserviupseerikouluun. Pari päivää olin voimallisesti harmistunut, mutta sain käsiteltyä asian kuitenkin näkemällä positiiviset puolet aliupseeriksi jäämisessä. Myöhemmin olisi ollut mahdollisuus jälki-RUK:iin, enkä enää edes halunnut, koska aliupseerina olikin niin mukavaa. Sen jälkeen ei ole varsinaisia pettymyksiä tullut, vaikka monta kertaa onkin jäänyt saamatta toivomani työpaikka tai kumppani tai jotain vastaavaa. Armeija opetti kerrasta.

Miksi alanuolette tätä? Oletteko kateellisia ja katkeria siitä, että joku ei pety kynnen murtumisesta vaipuen itsenne lailla katkeraan apatiaan loppuelämäkseen? 

Elämä ja onni on asennekysymys. Jokainen pettyy ainakin kerran, jossain vaiheessa, jollain lailla, mutta negatiiviset tunteet voi oppia hyväksymään ja käsittelemään, etikä yksi tai useampikaan pettymys pakolla pilaa elämää. Niistä oppii pääsemään yli jos haluaa, olemaan lannistumatta, menemään eteenpäin. 

Siperia todella opetti. Leuka rintaan ja ilo pintaan. Yhtään päivää en enää hukkaa.

Elämä on ok. Perusluonteeni on kuitenkin iloinen ja kun on päässyt taakoistansa ei tee mieli kerätä uusia.

Helpotti myöntää ja hiljetä.

Surujani olen surrut. Käsittely vielä kesken ja suru kulkee mukanani.

Dumle-pussissa oli yhtä karkkia vain pari kappaletta. Poltin talon ja ammuin naapurit.

Ajattelen että ok, meni noin mutta peli ei ole vielä pelattu. Lisäksi vaiva mitä asian eteen näin, on myös jättänyt sellaista konkreettista hyötyä, jota kukaan ei ole voinut ottaa minulta pois koska työ on minun tekemääni. Karttaa olen pysähtynyt tutkimaan ja alkanut kääntää keulaa uuteen kurssiin.