Lapsen koulu

Niina aloitti kolmannen luokan tavallisessa koulussa, tavallisella luokalla. Nyt kolmannella luokalla kouluaineet oli astetta vaikeampia ja käsitteellisempää ajattelukykyä vaativampia verrattuna aikaisempiin luokkiin. Niinalle laadittiin henkilökohtainen opetussuunnitelma, johon kirjattiin yksilöidyt ja suppeammat tavoitteet kuin muulle luokalle ja koulunkäyntiavustajan kanssa Niina tulisi jatkamaan opiskelua. Samat tutut luokkakaverit ja sama tuttu koulu ja muutenkin kaikki tutut asiat jatkuu entiseen malliin, paitsi että iltapäivähoitopaikka onkin nyt Aulikki-hoitotädin luona eikä enää koulun iltapäiväkerhossa. Koulukaverien kanssa Niina touhusi entiseen malliin muuten, paitsi että nyt 9-vuotiaana hän oli jo selkeästi jäljessä muita luokkalaisiaan. Muut lapset olivat toki ystävällisiä Niinalle edelleen, mutta kaikkiin leikkeihin eivät enää kelpuuttaneet Niinaa mukaan samaan malliin kuin ennen ja muutenkin alkoivat tiedostaa jo paremmin sen että Niina on vammainen.











Varsinkin tytöt huolehtivat Niinasta paljon ja auttoivat Niinaa ja olivat siinä innokkaita. Välitunnilla Niina ei esim osannut hypätä narua samaan malliin kuin muut. Mutta Niina otettiin naruhyppelyyn mukaan siten, että hänen annettiin pyörittää narua samaan aikaan kun toiset tytöt hyppivät. Niina oli myös tyylitajuinen ja tajusi sen mikä on muotia ja hänen vaatteet oli aina viimeisimmän muodin mukaiset. Ja kun koulussa oli näytelmiä, niin Niina esitti niissä usein prinsessaa tai kuningatarta ja tosi hyvin osasi ottaa yleisönsä. Myös laulaa hän osasi. Niina oli aloittanut 9-vuotiaana myös lauluharrastuksen, johon liittyi sekä kuorolaulua että yksinlaulua. Niina harjoitteli kovasti erilaisia lauluja. Ja kerran sattui niin, että Niina myös esiintyi. Oli jotkut sotaveteraanien ja lottien juhlat, joissa Niina kansallispuku päällä esiintyi ja lauloi Evakon laulun suurelle yleisölle. Niinan äidillä oli sukujuuria rajan takaa Karjalasta ja Niinan vanhemmat ja myös sisarukset olivat paikalla kuuntelemassa kun Niina lauloi ja he liikuttuivat kyyneliin saakka ja olivat ylpeitä tyttärestään, 9-vuotiaasta Down-tytöstä joka ahkeran harjoittelun tuloksena osasi todella hyvin ja tunteella tulkiten eläytyä lauluun, jota lauloi. Etenkin Niinan äiti oli ylpeä kun hänen 9-vuotias, Downin syndroomaa sairastava tyttärensä lauloi evakon laulun suurelle yleisölle.











Vapaa-aikana Niina harrasti kokkikerhoa, laulamista ja myös ratsastus oli uusi harrastus, jonka Niina sai aloittaa. Hän oli kuin kuka tahansa kolmasluokkalainen tyttö. Koulussa Niina leikki koulukavereiden kanssa ja iltapäivähoidossa nuorempien lasten kanssa. Hoitotäti kertoi, että Niina oli innokas auttamaan pienempien lasten pukemisessa ja ruokailussa ja päiväunille laittamisessa. Eräs 3-vuotias tyttö hoitopaikassa kiintyi Niinaan ja oli aina halimassa Niinaa ja piirteli kuvia joita halusi lahjoittaa Niinalle. ja oli kotonakin aina puhunut Niinasta. Kun Niina oli 10-vuotias, hänelle pohdittiin perhehoitopaikkaa. Niina oli kovasti kasvamassa ja kotona oli äidillä kädet niin täynnä työtä pikkusisaruksissa, että ei jäänyt oikein aikaa Niinalle niin paljon kuin Niina olisi ehkä tarvinnut. Palaverissa pohdittiin Niinalle henkilökohtaista avustajaa ja myös perhehoitoa. Niinan ihana ja sydämellinen Aulikki-hoitotäti tuli asiassa ihanasti vastaan ja lupasi ottaa Niinan perhehoitoon luokseen yhtenä viikonloppuna kuukaudesta ja kesällä pitemmäksikin aikaa. Perhehoitoasia oli siis ratkaistu. Lisäksi pohdittiin henkilökohtaista avustajaa, joka kävisi kerran viikossa Niinan kanssa uimassa, elokuvissa ja kirjastossa. Avustajaksi Niina sai kunnan kautta nuoren opiskelijatytön, 20-vuotiaan Millan, joka opiskeli erityisopettajaksi. Avustajan kanssa Niina kävi uimassa ja elokuvissa ja kirjastossa säännöllisesti.











Neljäs ja viides luokka meni edelleen tavallisessa luokassa henkilökohtaisen avustajan turvin. Perhehoidossa Niina kävi säännöllisesti, samoin myös avustajan kanssa kodin ulkopuolella ja harrastuksissakin Niina kävi. Niinan oli arvioitu olevan lievästi kehitysvammainen.









11-vuotiaana Niina oppi ulkoiluttamaan itsenäisesti perheen saksanpaimenkoiraa. Kovin pitkiä lenkkejä Niina ei koiran kanssa tehnyt, vaan kävi koiraa käyttämässä lähi metsikössä. pitemmät lenkit hoiti isä tai äiti. Niina osasi hyvin hallita koiraa ja koira oli niin kiltti ja rauhallinen, että Niina pärjäsi sen kanssa. Niinan kani kuoli kun Niina oli 11-vuotias. Kanin kuolema oli suuri suru Niinalle ja koulun jälkeen iltapäivähoidossa Niina kertoi hoitotädillekin, että kani kuoli. Ja Niina itki sitä ja käpertyi hoitotädin syliin itkemään ja itku helpotti sitten siinä. Niina luotti tuohon hyvään hoitotätiinsä ja rakasti hoitotätiään todella paljon. Niina myös rukoili hoitotädin puolesta. Raamattu ja Jeesus oli Niinalle tärkeitä ja usein Niina kertoi hoitotädillekin siitä, kuinka Jeesus oli vastannut rukouksiin.









12-vuotiaana Niina aloitti kuudennen luokan. Nyt oli aika pohtia yläasteelle siirtymistä. Yläaste olisi valtava muutos Niinalle. Ei olisi enää tuttua ja turvallista luokanopettajaa, vaan joka tunti vaihtuvat aineenopettajat. Toki valmiita oltiin kokeilemaan miten Niina pärjää avustajan turvin tavallisella yläasteella tavallisten seiskaluokkalaisten joukossa. Oli olemassa myös varasuunnitelma, että jos Niina ei pärjää ja jos Niinaa kiusataan erilaisuuden vuoksi ja Niina siitä ahdistuu, niin silloin voidaan siirtää Niina pienluokalle. Mutta ensin mietittiin sopivia tavallisia yläasteen kouluja ja mietittiin että johonkin rauhalliselle ja mukavalle luokalle jossa ei ole kiusaamista.









Mutta yläasteeseen oli vielä aikaa. Niina sai 12-vuotiaana kirjeenvaihtokaverin toiselta puolen Suomea. Kirjekaveri oli ihan tavallinen, Niinaa pari vuotta nuorempi tyttö. Niina kirjoitteli tytön kanssa ja hyvin meni ja ihan tavallisista asioista mistä yleensäkin sen ikäiset tytöt kirjoittelee. Mutta sitten kun kirjetoveri pyysi Niinaa lähettämään kuvansa ja Niina lähetti tytölle oman kuvansa, niin kirjeenvaihto loppui siihen. Niina odotti ja odotti, mutta ei tullut kirjettä enää. Niina pettyi ja alkoi itkeä. Siitä päivästä saakka Niina alkoi tajuta erilaisuutensa yhä paremmin ja pohtia oma sairauttaan, Downin syndroomaa enemmän ja hän alkoi myös surra sitä, kun ihmiset ei häntä hänen vammansa takia hyväksy, vaikka hän pohjimmiltaan on kuin kuka tahansa ihminen. Omat sisarukset hyväksyivät Niinan ilman muuta, samoin koulukaverit jotka oli olleet tuttuja jo tarhasta saakka. Mutta vieraammilla ihmisillä oli ennakkoluuloja. Myös murrosikä alkoi painaa päälle Niinalla.











Niinalla aloitettiin kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan perustuva psykoterapia neuropsykiatrisessa yksikössä, koska Niina pohti paljon omaa erilaisuuttaan ja Downin oireyhtymäänsä ja se pohtiminen johti usein ahdistukseen. Niinaa autettiin terapiassa huomaamaan omat hyvät puolensa ja sen, mitä vahvuuksia hänellä on sairaudestaan huolimatta. Se terapia auttoi Niinaa ja reippain mielin Niina aloitti sitten myös yläasteen.