mulla on äitiä ikävä ;)

Mulla on toisinaa isää ikävä joka kuoli kolme vuotta sitten. Tuskainen ikävä helpottaa, kaipaus jää.

Isä kuoli 7 vuotta sitten ja äiti 6 vuotta sitten. Vieläkin tulee välillä itkuinen, tuskainen ikävä :((

Ihan vinkki väärinymmärrysten vältttämiseksi.

Varsinkin kun äiti olisi vielä halunnut elää. Viha ja katkeruus täyttää mieleni. kotonakin palaa pinna niin helposti, kun ei oikein kellekkään pysty puhumaan... =(.

Isä kuoli 2,5 vuotta sitten ennenaikaisesti ja yllättäen, vielä on ikävä, se ei poistu ikinä, mutta suurin suru laantuu=)

joka kuoli ollessani neli- tai viisivuotias. Eipä ole tullut oikein surtua aiemmin, joten sure ihmeessä. Ja jos et jaksa käydä töissä, otat vaikka hetken saikkua. Sure suru pois, kun on sen aika.

Kerro meille, me kuuntelemme, jos vaikka helpottaisi.

Toinen reagoi vihalla, toinen surulla. Koeta kuitenkin ymmärtää, etteivät läheisesi ole syypäitä vaan ovat yhtä hämillään kuin sinäkin. Suru pikkuhiljaa helpottaa, uskon että äitisi on hyvässä paikassa ja katselee teitä sieltä rakkaudella ja on ymmärtää suruasi, ehkä auttaakin. Ole levollisin mielin.

Unissa koen todella isäni läsnäolon ja ikävä helpottaa hetkellisesti. Toivottavasti sä näet paljon kauniita unia äidistäsi ensi yönä!

T. Se isänsä 2,5 v sitten menettänyt

(olen itse 33)



ja yhä sattuu ajoittain. Joskus on päiviä että äidistä saa puhua jne. joskus joku pieni jutttu joka tulee " puun takaa" äidistä esille saa maailman säröille.



Ja se että ei ole äitiä vaikuttaa niin moneen asiaan. Kun on äidin pienenä menettänyt ei voi olla miettimättä millaiset välit nyt olis, surematta kun ei nähnyt mun lapsia ja lapset ei oppineet tuntemaan mummiaan jne.



Voimia AP!

ja se kipeä suru ei vieläkään ole laantunut. Pitkään se kestää.

En minä äitiäni vihaakkaan, vaan sitä millä tavalla hän kuoli. Toinen ihminen päätti hänen elämänsä, tätä tekiää kohtaa tunnen niin suurta vihaa että melkein halkean ja se tunne tuntuu myös fyysisenä särkyny esim. käsissä, tekis mieli lyödä jotain....ja välillä taas suru ottaa vallan

. ap

Kunpa voisit puhua jollekulle... Joku seurakunnasta, diakoni?

nää illat vaan niin vaikeita, kun yksin kotona, eikä viitti kellekkään ruveta soitteleen tähän aikaan. Ja ens viikolla aika psykiatriselle hoitajalle....

Edelleen on toisinaan asiasta vaikea puhua. Ja välillä tulee mieleen että elämä on epäreilua. Niin moni muu paskiainen olis voinut kuolla isäni tilalla. Hyvät lähtee ensimmäisenä... Mutta toisinaan sattuu vieläkin ja kovaa. Olen jopa miettinyt pitäisikö mun mennä puhumaan asiasta jonnekin. Mulla on nyt aivomiehestäni aivan tuskainen menettämisen pelko. Ja kuitenkin haluan hyväksyntää ja ihailua kaikilta miehiltä jopa niin että aviomiehen menettäminen voisi realisoitua. Voisko olla isän kuolemalla tekemistä tämän asian kanssa. Olen tätä itsekseni pienessä päässä passiivisesti miettinyt. Että sellasta kauraa.

Muistele niitä hyviä hetkiä, ne kuitenkin jää päällimmäiseksi ajatuksissasi.

Lähimmäisen lähtö on aina erittäin raskas asia. Sinun kohdallasi se on traumaattinen. Joudut käsittelemään monenlaisia tunteita. Hyvä, että haet ulkopuolista apua. Päivä vain ja hetki kerrallansa...Voimaa Sinulle suuressa surussasi.

Täällä kyllä monet äitejään ja anoppiaan haukkuvat, että olisitko kuitenkin onnellinen kun kuoli niin varhain?

kaikille jotka olemme läheisen ihmisen menettäneet! Itse menetin rakkaan isäni marraskuussa - 07. Ikävä ja suru on ihan sairaan raskas kantaa!

Välillä tuntuu että tekisi mieli luovuttaa - ei jaksaisi elää. Päivät ja viikot kuluvat - mikään ei kuitenkaan ole niinkuin ennen, ainakin puolet minusta on kuollut. On sellainen " hällä väliä" meininki! Mutta haluan uskoa kuitenkin huomiseen ja sen parantavaan voimaan!

itse ikävöin äitiäni joka kuoli 4½ vuotta sitten. Sitä oli jo aika hyvin sinut (jos noin voi sanoa- tai ehkä hyväksynyt asian olisi parempi) asian kanssa vaikka ikävä olikin ajoittain, kunnes itselle syntyi 1. lapsi- Se toi ikävän takaisin aika rajusti ja surun siitä ettei äiti koskaan saanut nähdä lapsen lastaan (oli vielä tosi lapsirakas ihminen).