Pahinta mitä oma äitisi on sinulle sanonut lapsena?
Luin noita pahimpia sanomisia lapsille ja ajattelin, että mitä näille äideille on itse lapsena sanottu.
Itse en muista edes äitini koskaan huutaneen meille, paitsi tietenkin pihalta syömään. Tavoitteena on olla yhtä hyvä äiti omille lapsilleni, mutta tuskin onnistun siinä. Hermot menee jo nyt ja lapsella ikää vasta hieman alle 2v.
Kommentit (17)
tuu äitistä mieleen, mutta isä sanoi " ei kukaan halua olla tollaisen kaveri" että kiitos vaan kun vieläkin tähän ajoin uskon..
kun olin nuori ~10, ja myöhemmin myös teininä, äiti huudi vihaisena että toivoi ettei minua olisi tms. Se jäi mieleen, mutta ei tavallaan loukannut vakavasti, koska olin KAMALA jo itse varmaans anoisin tuhat kertaa pahemmin jos olisin sellainen kun olin (haukuin kaikilla mahdollisilla sanoilla, ja huusin, että toivoin hänen kuolemaa jne. varastelin ja olin hirveän hankala välillä).
ja yritän ottaa hänestä mallia.
Mutta eräs hoitotäti (joka hoiti meitä meidän kotona) uhkaili kerran että jättää meidät yksin (minut ja veljeni) ja lähtee pois koska olemme niin tuhmia. Se oli kamalaa, muistan vieläkin miten hirveältä se tuntui.
Olen päättänyt että a) en ikinä hauku lapsiani b) uhkaile heitä millään mitä en oikeasti voisi toteuttaa (esim. voin kyllä uhkailla vaikka karkkipäivän menetyksellä, mutta en esim. että annan heidät adoptoitavaksi).
Jouduin mummille hoidettavaksi. Sitten joskus alle kouluikäisenä tapasin äidin. Tämä (tod. näk. lievässä humalassa) ravisteli ja sanoi: SInä olet jo iso tyttö. Et sinä tarvitse äitiä!
Vieläkin säälin sitä pientä tyttöä, joka nämä sanat kuuli. Kunpa voisin mennä lohduttamaan.
Olin silloin n.6v. Muistan sen vieläkin. Enpä enää mennyt mummolaan vain jäin äidin kanssa kotiin.
-ap-
Muuten äiti puhui minulle hellästi ja kohteli minua lapsena aina hyvin.
Vanhemmat ei aina varmaan tajuakaan, miten joku pieneltäkin tuntuva juttu voi loukata lasta.
Esim. mä muistan iän kaiken kun mun oliskohan ollut ekan luokan koulukuvat valmistui, ja mulla oli sellainen vähän irvistävä ilme siinä. Ei tahallinen, mä varmaan vähän jännitin sitä kuvaa ja siitä tuli hassu. Mun isä oli kauhean herkkä suuttumaan, ja hermostui niistä kuvista, että miksi sulla on noin kauhea ilme. Mä mietin pitkään sitä juttua ja hävetti ne kuvat... ihan kiva itsetunnon latistus pienelle tytölle
" mielisairas" , " hullu" ynnä muut vastaavat olivat äitini nimityksiä mulle, mikäli nyt yleensä noteerasi mun läsnäolon. Yleensä se katsoi vaan mun lävitseni ja ei vastannut mitään puheeseen. Reagoi ainoastaan mun huonoon käytökseen.
Se tuntui pahalta adoptoidusta lapsesta. Toinen mummo taas muisti muistuttaa kuinka veri on vettä sakeampaa ja kerran kun tulin häntä tapaamaan, totesi hän ovea avatessaan että " ai, se oletkin VAIN sinä" .
Ilmeisesti veljeni olisi ollut mieluisampi vieras ja häntä siinä odoteltiinkin saapuvaksi.
En halua edes muistella kaikkia äitini tai isäni sanomisia ja tekemättä jättämisiä...
äiti vertasi veljiini. " Pojat ei ole koskaan tehnyt....plaap...plaap...."
Olin varmaan jo lukiossa, kun olin kaupoilla isäni kanssa. Humalainen mies tuli isälleni juttelemaan. Ja sanoi jotain tähän tapaan. " Tää sun tyttö pääsee vielä pitkälle." tms. Isäni tähän totesi." No, enpä tiiä."
Pieniä sanomisia, mutta niin on mieleen jäänyt.
..äitini aina huomautteli painostani. Kuinka laiha hän oli nuorena ( ei enää silloin!), miten minulle ei 11-12 vuotiaana sopinut hänen vanhat vaatteensa (säilytteli tallessa), kuinka kömpelöltä näytän yms. En ole koskaan ollut ylipainoinen, olin jo tuolloin häntä huomattavasti pidempi (ja laihempi!). Tämä johti vieläkin jatkuviin syömishäiriöihin... Nyt 17v myöhemmin hän valittaa, kuinka laiha olen...
mutta muistan aina kun veljeni tokaisi minulla: " Sä oon kyllä niin ruma, ettei kukaan ikinä halua mennä sun kanssa naimisiin" . Olin ehkä jotain 10-12vee.
Muistin tuon kommentin jopa hääpäivänäni (olin 24v) ja tunsin ehkä jotain pientä vahingoniloakin, että tässäpä sitä nyt marssitaan maailman onnellisimpana morsiamena ;)
Siksi on elävästi jäänyt mieleen se yksi kerta kun hermostui minulle jostain ja uhkasi hakea ulkoa koivuniemen herran ja lähtikin ulos ovesta.
En muista miten se päättyi mutta selkääni en kuitenkaan saanut :)
Kai se oli vain uhkaus.
Siksi onkin niin vaikea ymmärtää itseään, kun olen paljon, paljon huonompi äiti.
- mutta omaa lasta odottaessa ja lapsen saatua ne jostain syystä pulpahti jostain muistin syövereistä pintaan, vaikka ei olisi tarvinnut. Meillä tuo koivuniemen herralla uhkailu oli aika tavallista. Olin huomionkipeä, eikä mulla ollut ympäristössä paljonkaan leikkikavereita. Olisin halunnut että äiti tai isä olisi joskus leikkinyt mun kanssa (ei ikinä!). Sitten varmaan keksin kaikkia tihutöitä.
Isä sanoi (useammankin kerran) että " otan kassaran ja tapan tuon tytön" . (Kassara=jonkinlainen maataloustyöväline) - ei kuitenkaan sen sortin mies että sitä oikeasti olisi tehnyt, mutta miksi uhkailla...
Tulipa vuodatus, itse olen päättänyt että tekipä lapsi MITÄ TAHANSA niin väkivallalla en uhkaa. Enkä nimittele.
Asuttiin sentään kerrostalon 5.kerroksessa.
Äitini ei myönnä edelleenkään sanoneensa noin. Olin kaiketi omalla itsepintaisella tavallani jankuttanut jotain ja... no, sama se.
Meillä on kyllä hyvät välit, ja tuo oli kaiketi pelkkä huono hetki hänelle koska en ennen enkä jälkeenpäin kuullut vastaavaa.
Se oli ainoa mikä jäi vuosiksi mieleen, muut annoin anteeksi (esim. tyhmä tms.)
Meillä ei tunnettu käsitettä riitely, millään tasolla lasten ja aikuisten välillä. Kun olisikin, ehkä en olisi näin sekopää.