Mitä teen, kun en ole iloinen äiti
Olen aika vakava, välillä tosikko, puuhaan paljon kaikkea, mutta en ole vitsinheittäjä tai tyhjän nauraja. Ilmaisen (ja mies) myös positiivisia tunteita aika pidättyvästi.
Lapsi toimii samoin kuin me, ja "asiantuntijat" pitävät sitä ongelmallisena, meidän pitäisi kuulemma yllyttää lasta näyttämään positiiviset tunteensa voimakkaammin.
Jotenkin tuntuu, että pitäisi muuttaa omaa persoonaansa. koen itse jatkuvasti iloa elämässäni, mutta emme perheessä naura tai hassuttele jatkuvasti. Hellyyttä kyllä osoitamme.
Kommentit (5)
lasta pitäisi yllyttää näyttämään kaikki tunteensa. Näin hän oppii olemaan patoamatta niitä sisälleen ja oppii, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Ehkä ne asiantuntijat pelkäävät, että lapsi ei tunnista omia tunteitaan? Lapsihan oppii tunnistamaan tunteensa, kun aikuinen nimeää tunteet hänelle. Jos hän ei tunnista, niin hänestä tulee jörö tunnevammainen tyyliin "suomalaisen miehen kaksi tunnetta: hyvä ja paha".
Ei tarvitse vitsejä vääntää tai tyhjiä nauraa.
Jos olet edelleen keinoton, pyydä siltä suosittelijalta apua. Kysy mitä hän tarkoittaa mitä tämä käytännössä on (ja ota se miehesi mukaan niin hänkin kuulee).
ei ole tullut mieleen, ettei joku tunnistaisi iloa.
Kehumme lasta(kin), mutta olemme kai kaikki vähän peruspessimistejä, tai ainakin realisteja.
ap
kiitos kommenteista
Minä välillä vääntelen naamaani ihan siitä ilosta, että saa nähdä lapsen riemastuvan. Siitä tulee itsekin hyvälle tuulelle.
Olisiko teillä joku hauska sukulainen tai kaveri, joka voisi välillä käydä lapsen kanssa leikkimässä? Kyllä minun mielestäni lapsen on hyvä päästä vähän pelleilemään ja kikattamaankin välillä.
Iloisuus on hyvää, välitöntä tunnelmaa. Sitä, että osaa olla iloinen pienistäkin asioista.
Oletteko onnellisia? Joku viisas on aikanaan todennut, että perhe, joka nauraa yhdessä on onnellinen.