Liikunnan ilo aikuisena - mahdottomuus?

Mulle pitkät kävelyt ja illat tanssien on liikunnan iloja. Ihan samat ku koko ikäni.

N49

Lapsena liikkuminen oli pakollista, minnekään ei kuljetettu. Pyörällä tai jalan piti mennä. Tsykkelöin naapurikaupunkiin 20km päähän aina perjantaisin diskoon ja takaisin. Vanhemmat makasi kännissä kotona sillä aikaa ja auto seisoi tallissa. Työmatkat ajan autolla koska 50km suuntaansa päivittäin, mutta tunnin päivässä liikun silti vaikka tiedän ettei se korvaa sitä että istun tai makaan 23/7. Onnekseni olen jo niin vanha (45) että saan potkut pian enkä sen jälkeen kelpaa enää työnantajille, joten sekin ongelma on ratkaistu. Omalla kohdallani elämää pidentävästi.

Hyvin voi aloittaa. Oikeastaan se aloittaminen uudestaan on kaikista vaikeinta. Siinä poistutaan omalta epämukavuusalueelta ja ensimmäiset liikuntakerrat tuntuu kropassa, joka tuntuu vähemmän tsemppaavalta. Onneksi peruskunto on asia, joka myös nousee nopeasti. Sen jälkeen liikunnasta saa enemmän energiaa ja endorfiinit jyllää suorituksen jälkeen.

Ja jos tuntuu, että liikunta ei virkistä, vaan väsyttää entistä pahemmin, niin kannattaa pohtia, olisiko rauta-arvoissa, d-vitamiinin vajeessa ja ruokavaliossa jotain petrattavaa. Liikuntaa ei jaksa, jos ei saa oikeanlaista energiaa.

Riippuu ihan siitä, löytyykö oma laji. Olin koululiikunnassa aina huonoin ja opettajan haukkuma. Meni kymmenen vuotta ennen kuin halusin kokeilla yhtään mitään. Innostuin spinningistä, koska siinä ei tarvitse osata käsillä ja jaloilla liikkeitä eri aikaan, ja vaihtuva musiikki + valot tekivät siitä hauskaa. Myöhemmin tykästyin kahvakuulaan koska sitä sai treenata omassa makuuhuoneessa ilman naureskelijoita. Nykyään liikun 2 - 3 krt viikossa ja tykkään siitä, mutta minua ei edelleenkään saisi lenkkipolulle, hiihtämään tai jumppatunnille.

kyllähän laiskat keksii tekosyitä aina,kuten nytkin.

Joillekin tuo oikean lajin löytyminen on vaan niin pirun vaikeaa. Olen vuosien varrella tanssinut niin jazzia, balettia kuin nykytanssia, pelannut sulkapalloa ja lentopalloa, harrastanut uintia, käynyt seinäkiipeilemässä ja boulderoimassa, kokeillut potkunyrkkeilyä ja thaiboxingia, juossut, käynyt salilla ja mitähän muuta vielä. Liikunnan sitä aitoa iloa ei ole toistaiseksi löytynyt, mutta toistaiseksi olen tyytyväinen harrastukseeni, joka on joukkuelaji cheerleading. Treeneihin on pakko mennä, koska omat tiimikaverit kärsisivät mun poissaolostani, ja kyllähän sieltä hyvä olo tulee jälkikäteen, mutta aika usein mullakin on päiviä kun ei oikein huvittaisi lähteä. 

Löytyykö se aito liikunnan ilo oikeasti joltain? Mitäköhän lajia mun pitäisi seuraavaksi kokeilla, jotta voisin löytää tätä iloa? Vai onko tämä puolikaskin ilo ihan riittävää? 

Minäkin korostaisin oman lajin löytämistä. Minulle salilla hikoilu on silkkaa myrkkyä, samoin joukkuelajit. Sen sijaan nautin aidosti, sydämeni pohjasta lajeista joissa maisema vaihtuu (kävely, sauvakävely, pyöräily, hiihto, suunnistus). Vaikka otsalampun valossa tehtynäkin lyhyt kävelylenkki metsäpolulla antaa minulle valtavasti energiaa.

Ja toisaalta uskon niitä jotka sanovat että he kokevat nimenomaan kestävyyslajit äärimmäisen tylsiksi.

Suosittelen pohtimaan mitkä lajit tuntuvat kiinnostavilta ajatuksen tasolla ja koittamaan rohkeasti. Uskon että se oma laji löytyy!

Kokeile rohkeasti eri lajeja. Itse tykkään luistella, vesijumppa ja tanssi on tosi kivoja.