Muita joilla ei vanhemmat ja sukulaiset välitä?

Ei ihan sama tilanne. Paitsi kylässä eivät käy koskaan. Kyse on kaveristani. Ilmaisin vanhemmilleen huoleni kaverista. Vanhempansa sanoivat minulle, että eikö heidän lapsensa tiedä, että he välittävät. Silti sen jälkeenkään eivät kysyneet lapseltaan miten hän voi, eivätkä muutenkaan osoittaneet välittämistään mitenkään. Sama kylmyys jatkuu aina vaan.

Täällä yksi. Ne, joilla normaali perhe eivät voi koskaan ymmärtää, miten ison vajeen ihmisen elämään tällainen yksin jättäminen aiheuttaa. Itse olen tehnyt kaikkeni, mutta olemme kai sitten niin erilaisia ihmisiä. Olen myös kouluttautunut korkealle ja se ei duunarisuvussa mitenkään lähennä, kai muiden alemmuuden tunteiden takia. En siis mitenkään tuo omia tekemisiäni esiin, mutta ne tuntuvat määrittävän minut. Surullista.

Ja ajatella, tän saitin "" äitihullu""vihaa äitiään.

Välittävätkö he sisaruksistasi tai muuten toisistaan? Eli onko kyläily ylipäätään tavallista suvussasi? Onko tilanne jotenkin muuttunut eli olitko aiemmin läheinen sukulaistesi kanssa? Läheskään kaikki suvut nimittäin eivät ole erityisen sukurakkaita vaan viihtyvät paremmin itsekseen tai muiden kuin sukulaisten kanssa. 

Mulle ei koskaan kerrottu suvun asioita,ei siis ollu harmainta aavistustakaan. Kun kysyin niin "aijoo,sehän jo kuoli kuusi vuotta sitten!" Kukaan ei soita,ei käy,ei mitään.

Ihan tavis ihminwn olen,en juo enkä polta,en haasta riitaa tms.

Kun soittelin aikoinaan niin "on vähän kiire,soitan kun ehdin"

Sitä' soittoa ootellessa tässä. Huoh.

JA koko suku.

Kun saimme lapsen,eio edes onnitelukorttia yhdeltäkään,ei rippi,ei yo,ei valmistumis-ei mitään.

Eikä meitä pyydetty serkkujen pippaloihin,ei ei.

Olkoot!

Meillä on tuollainen suku, jossa kulttuurina on välinpitämättömyys. Ei nähdä, ei tunneta, ei auteta. Ihmettelin ja harmittelin jo lapsena, kun kaverilla oli niin läheiset suhteet sukulaisiinsa.

Joskus yritin luoda siteitä sukuun, autoin tarvittaessa jne. Mutta luovutin, kun se oli niin yksipuolista.

Minulla on kanssa tuollainen suku. En jaksa edes lähteä avautumaan sen enempää, mutta todella yksinäinen olen ollut jo lapsena, ja tietysti myös nyt aikuisiässä. 

Eikä miehenikään suku mikään kummoinen ole. Kovin ollaan sievistelemässä aina jokaisella synttärillä, mutta todellinen välittäminen puuttuu minusta ihan kokonaan. Toisia nähdään, koska niin nyt vaan kuuluu tehdä, mutta siihen se jää. Keskustelut on aina pinnallista juupajaapaa, ja joskus tuntuu niin kuin pinnan alla kiehuisi. Vaan eipä se koskaan tule esille. Ongelmat lakaistaan maton alle.