Lue keskustelun säännöt.
täydellinen parisuhde, silti jotain puuttuu?
28.10.2019 |
Elän ns.'täydellisessä suhteessa'.
Suhteessamme luotammme toisiimme täysin, seksi upeaa, arki rullaa kivast, emme riitele melkein koskaan ja kaikki on niinkuin pitäisikin olla. Muut ihmiset jopa pintapuolin kadehtivat suhdettamme. Silti koen, että suhteesta puutttuu jotain mitä en osaa selittää.
En tiedä, onko tämä normaalia sillä tämä on ensimmäinen pidempi suhteeni koskaan. Olemme olleet yhdessä nyt kaksi vuotta.
Pointtina tällä tekstillä haluaisinkin tietää onko tämä normaalia alkuhuuman loppumiseen liittyvää tunnetta? Välillä haaveilen siitä että saisin vain olla vapaa ja lähteä maailmalle yksinäni. Olen luonteeltani imulsiivinen ja todella vapaa sielu, välillä tunnen olevani 'jumissa' ku normaali arki iskee. Samalla kuitenkin haaveilen perhe-elämästä enkä voisi kuvitella ketään muuta miestä mieheni tilalle. Ero käy välillä mielessä mutta en usko että saisin ketään parempaa kuin nykyisen mieheni, hän täyttää kaikki toiveet mitä olen ikinä voinut miehestä kuvitellakkaan.
Onko täällä muita kohtalontovereita joilla tämä sama fiilis? Onko mennyt ohi vai oletteko jopa päätyneet eroon tämän tunteen johdosta?
Kommentit (14)
Normaali tunne, mutta ota se silti tosissasi. Mieti, mitä "se jokin" on. En suosittele eroamaan, uskon että harmittaisi kovasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni haluaisi sekä säästää, että syödä kakun. Älä huoli, kyllä sinäkin erottuasi ehdit maailmalle ja vielä uudelleenkin pariutumaan. Niin on ehtinyt moni muukin.
Normaali tunne, itsenäisyyden ja vapauden (ja tarpeen niille) kuuluukin alkaa lisääntyä parin vuoden jälkeen. Hyvässä suhteessa se on mahdollista. Jos luet aloitustasi niin tajuat varmasti itsekin miten hölmö ja lapsellinen ratkaisu ero olisi.
Ehkä mies on järkivalinta, mutta ei tunnevalinta... Kun oikea osuu kohdalle, mieli ei halaja minnekään muualle.
En sikäli osaa samastua, kun ei ole koskaan ollut täydellistä suhdetta, mutta kyllä se on ihan normaalia, että tossa vaiheessa alkaa kaivata enemmän omaa elämää. Ei se liity suhteeseen välttämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko kuitenkin kysymys jostain elämänvaihekriisistä? Aikuistuminen/opintojen alkaminen tai päättäminen/kolmenkympinkriisi/läheisen kuolema tms. Neuvoisin harkitsemaan tarkkaan ja ymmärtämään, että tunteet vaihtelevat ja menevät ohi. Mies tai suhde ei välttämättä ole syy tunteen takana.
Kaksi vuotta tuntuu pitkältä ajalta, kun ollaan siinä vaiheessa. Sitten, kun on takana kaksikymmentä vuotta, katsoo asioita taas vähän eri perspektiivistä. Ja voi sanoa, että aina puuttuu jotain. Ihminen on sellainen, että aina se jotain kaipaa, vaikka kaikki olisi täydellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisiko kuitenkin kysymys jostain elämänvaihekriisistä? Aikuistuminen/opintojen alkaminen tai päättäminen/kolmenkympinkriisi/läheisen kuolema tms. Neuvoisin harkitsemaan tarkkaan ja ymmärtämään, että tunteet vaihtelevat ja menevät ohi. Mies tai suhde ei välttämättä ole syy tunteen takana.
Sellaista se aikuistuminen on.
Et rakasta miestäsi aivan kunnolla. Olitko rakastunut häneen alussa? Niin se vain on, että vaikka suhde olisi kuinka hyvä, niin sen puulla päähän -rakastumisen tarvitsee suhteen alkuvaiheilla. Muuten on just tuo tunne, että jotain puuttuu. Kuuntele sun intuitiota. Jos elämä kutsuu vähän väliä, niin mene. Sillä voi olla jotain muuta sulle tiedossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä mies on järkivalinta, mutta ei tunnevalinta... Kun oikea osuu kohdalle, mieli ei halaja minnekään muualle.
Tuon olisi tiennyt nimenomaan jo aikaisemmin ennen kuin on kaksi vuotta oltu yhdessä. Minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta honeymoonin jälkeiseltä kriisiltä. Eikä sen takia kannata lopettaa suhdetta vaan päinvastoin luottaa siihen, että se kantaa. Lähteä yksin(kin) reissuun, aktivoitua harrastamaan omia juttujaan jne.
Suurin osa elämästä on sitä tylsää arkea. Kannattaa kokeilla pitämään siitä, oli sitten yksin tai kaksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No voi herranen aika... Kyllähän teiltä puuttuu jotain, nimittäin LAPSI! Normaalisti evoluution mukaan tuossa teidän suhteessa pitäisi tuossa vaiheessa olla jo vähintään yksi lapsi. Sitä se mielesi kaipaa ja on se puuttuva palanen.
Miksi sinun pitäisi lähteä maailmalle pitkäksi aikaa yksinäsi? Onko se muutenkaan realistinen vaihtoehto? Kai sinä voit parisuhteessakin tehdä asioita myös yksin, matkojakin?