Annan liian kovan kuvan itsestäni ja olen muutenkin kova

Tuollainen on luonnekysymys, eikä muutu koskaan kokonaan. Sen kun hyväksyy, on ehkä jopa helpompi kaivaa niitä oman empatian kipinöitä esiin, ja herkistää itseään niille. Olen itse samanlainen, mutta olen opetellut esimerkiksi ihan peilin edessä lämpimän hymyn kautta herättelemään itsessäni vähän "ihmismäisempää" otetta. Olen opetellut myös puhumaan itselleni nätisti ja rakastavasti, se lähtee sitten leviämään luonnollisesti muihinkin päin kun tarpeeksi tottuu. Kuulostaa hassulta, mutta tuosta voi vaikka lähteä liikkeelle jos ei muuta keksi. :)

Hyvin kirjoitettu. Tämä on erikoinen juttu koska olen pitänyt itseäni empaattisena ihmisenä ja usein joutuu silti kaivamaan niitä empatian tunteita. Ihan kuin olisin jotenkin turtunut kaikkiin vastoinkäymisiin, etteivät ne tunnu enää oikein miltään. Mutta jatkan itseni tutkiskelua. Ap

Voi niitä toimintamalleja ja omaa ajatteluakin muuttaa jos on siihen ymmärrystä ja motivaatiota. Muiden huomioonottaminen on samaan aikaan ihmisenä olemisen vaikeimpia ja tärkeimpiä ominaisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin kirjoitettu. Tämä on erikoinen juttu koska olen pitänyt itseäni empaattisena ihmisenä ja usein joutuu silti kaivamaan niitä empatian tunteita. Ihan kuin olisin jotenkin turtunut kaikkiin vastoinkäymisiin, etteivät ne tunnu enää oikein miltään. Mutta jatkan itseni tutkiskelua. Ap

Kuulostaa tutulta! Minäkin tunnen itseni empaattiseksi, en halua vahingoittaa enkä loukata muita, päinvastoin. En tapa hyönteisiäkään jos ei ole pakko vaan vien ne ulos mukissa. :D Kuitenkin ihmisten kanssa joudun kaivamaan näyttääkseni tuota ulospäin, se ei tule useinkaan itsestään. En sopisi hoiva-ammattiin, koska kuormittuisin siitä, että sisällä oleva empatiani ei riitä vaan pitäisi päivän aikana monta kertaa kaivaa itsensä auki ettei vaikuttaisi kylmältä. Hyvien ystävien ja perheen kanssa on se hyvä puoli että kun oikeasti välittää, niin voi kuitenkin olla oma itsensäkin, ei tarvitse tavallaan tilannetta varten aina skarpata itseään mahdollisimman empaattisen oloiseksi kun kaikki tietävät muutenkin, että olet empaattinen.

Olen myös opetellut sanallisesti kehumaan, ja ilmaisemaan ihmisille että he ovat minulle tärkeitä, ja teen sitä aika-ajoin. Se ei tarvitse sen hetkistä empatianpuuskaa, vaan tuota voi tehdä rationaalisessakin mielentilassa.

Erojahan meissä voi olla, mutta jaan kokemuksiani jos auttaa! T. Nro 2

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin kirjoitettu. Tämä on erikoinen juttu koska olen pitänyt itseäni empaattisena ihmisenä ja usein joutuu silti kaivamaan niitä empatian tunteita. Ihan kuin olisin jotenkin turtunut kaikkiin vastoinkäymisiin, etteivät ne tunnu enää oikein miltään. Mutta jatkan itseni tutkiskelua. Ap

Kuulostaa tutulta! Minäkin tunnen itseni empaattiseksi, en halua vahingoittaa enkä loukata muita, päinvastoin. En tapa hyönteisiäkään jos ei ole pakko vaan vien ne ulos mukissa. :D Kuitenkin ihmisten kanssa joudun kaivamaan näyttääkseni tuota ulospäin, se ei tule useinkaan itsestään. En sopisi hoiva-ammattiin, koska kuormittuisin siitä, että sisällä oleva empatiani ei riitä vaan pitäisi päivän aikana monta kertaa kaivaa itsensä auki ettei vaikuttaisi kylmältä. Hyvien ystävien ja perheen kanssa on se hyvä puoli että kun oikeasti välittää, niin voi kuitenkin olla oma itsensäkin, ei tarvitse tavallaan tilannetta varten aina skarpata itseään mahdollisimman empaattisen oloiseksi kun kaikki tietävät muutenkin, että olet empaattinen.

Olen myös opetellut sanallisesti kehumaan, ja ilmaisemaan ihmisille että he ovat minulle tärkeitä, ja teen sitä aika-ajoin. Se ei tarvitse sen hetkistä empatianpuuskaa, vaan tuota voi tehdä rationaalisessakin mielentilassa.

Erojahan meissä voi olla, mutta jaan kokemuksiani jos auttaa! T. Nro 2

Anteeksi siis hups, olen vastaaja nro 1 eikä 2! :D