Rakkaudesta, pitkistä parisuhteista ja elämän jakamisesta toisen kanssa

Tuntuu, että nykypäivänä on vallitseva käsitys siitä, että parisuhteen pitäisi olla alusta loppuun asti hyvin romanttista ja suurta tunteidenpaloa. Nykypäivänä yhä useammin kannustetaan "laimentuneiden" parisuhteiden osapuolia jättämään kumppaninsa, jos suhteeseen ei olla enää tyytyväisiä. Mielestäni nykyään liian harvoin muistetaan se, että alun intohimo kestää lyhyen aikaa, jonka jälkeen suhteen kuuluukin tasaantua. Saadaan ehkä lapsia ja yhteinen aika vähenee. Mutta mielestäni nykypäivän ongelma parisuhteissa on, että intohimon tasaannuttua luovutetaan ja lähdetään etsimään tuota intohimoa toisen kumppanin kanssa. Tottakai jos suhteessa on alkoholismia, narsismia, kotiväkivaltaa jne. niin on aivan ymmärrettävää, että halutaan jättää suhde. Mutta moni ei koskaan tule kokemaan sitä onnea, turvaa ja aidoksi rakkaudeksi ja syväksi välittämiseksi muuttunutta suhdetta, jos hakee vain hetken huumaa ja alkuaikojen intohimoa. Itse arvostan miestäni aivan hirveästi, meillä on kaksi yhteistä lasta, pärjäämme hyvin taloudellisesti, toki harrastamme edelleen seksiä, mutta suhteemme on muuttunut alkoaikojen intohimon ajoista paljon paremmaksi, tunnemme toisemme aivan eri tasolla kuin ennen, ja tiedän että tulemme olemaan toisillemme tukena ja turvana aina. Halusin tuoda tänne palstalle muistutuksen siitä, että aitoa rakkautta on edelleen ja aivan tavallinen perhe-elämä ja arki on todella antoisaa ja ihanaa :) Hyvää päivää kaikille!