Vanhemmat! Mistä "jouduit" luopumaan lapsen/ lapsien myötä?

Ehkä isoin menetys on, että miehen kanssa ei pääse niin usein ihan vaan kahdestaan vaikka salille, uimaan, ulos syömään. Vaatii aina hieman järjestelyä. Samoin petihommissa pitää olla luovempi, että saa tilaisuuden. Muuten mitään ei ole menetetty. Lapsi nukkuu mainiosti, nukkui jo vauvana, harrastetaan, käydään töissä, matkaillaan ihan normaalisti.

Yöunet meni vain vauva-ajaksi, noin kaksivuotiaana alkoi nukkua normaalit yöunet. Lämmintä ruokaa syödään ihan normaalisti, vähän outoa olisi jos lapsiperheessä ei koskaan syötäisi normaalia ateriaa.

Harrastuksista aikataulut vaatii joskus sumplimista, muttei vanhemmuus harrasteita mitenkään estä. Ainoat joilta itse olen tuota valittelua kuullut, ovat itse vaan jättäytyneet harrastuksistaan pois vaikka olisi mahdollista niihin päästä. Sitten valiteltu, kun ei lapsen takia pysty harrastamaan.

Lasten myötä aloin nukkumaan vähemmän, aikaa ilman lapsia ei juuri ole, joten mitään kovinkaan kehittäviä harrastuksia ei itsellä ole. Mutta ruoan saan kyllä syötyä lämpimänä ja käyn pesulla, meikkaan sekä pukeudun siististi. Todennäköisesti näytän kodin ulkopuolella ihan pirteältä ja siistiltä, vaikka juuri omaa aikaa ja lepoa ei hirveästi ole. Siihen vain tottuu ja ajan kanssa se helpottaa myös.

Seksistä, mutta asia on korjattu "hommaamalla" sitä muualta.

Oman näköisestä elämästä. Se aika, kun energiaa olisi ollut enemmän, ns. nuori aikuisuus, meni vammaisen lapsen asioista murehtimiseen ja huolehtimiseen. Nyt yritän ottaa tätä aikaa kiinni, mutta tuntuu, että olen liian vanha.

Vierailija kirjoitti:

Seksistä, mutta asia on korjattu "hommaamalla" sitä muualta.

No tuo asia kyllä johtuu parisuhteen osapuolista itsestään, eikä siitä lapsesta.

Yöunet noin viideksi vuodeksi. Vuorotyön johdosta ei ole aikaa omille harrastuksille tai ystäville, koska sitten en näkisi lapsia. Isompi on jo koulussa. Aika usein ne harrastusajat on iltaisin ja jos viikossa on jo kolme iltavuoroa niin ei siinä muina iltoina taivu enää omiin juttuihin, kun lapsillakin on harrastuksia ja puolisolla myös. Ja kun viikonlopputöitä on kolme neljästä kuukautta kohden niin ei siinä omia viikonloppureissuja vietellä. Oma aika nollissa, miehen kanssa yhteistä aikaa pyritään kyllä järjestämään, onneksi on isovanhemmat jotka haluaa viettää lastenlasten kanssa aikaa. Ruoan olen kyllä vauva-aikoinakin syönyt lämpimänä, tätä minäkään en ymmärrä miten ei onnistu. Lapset 4v ja 9v.

En loppujen lopuksi paljon mistään kun olen aina ollut kotikissa luonteeltani. No kahdenkeskisiä ulkomaanmatkoja ei tietenkään enää tehdä miehen kanssa vaan mennään perheenä.

Ainoa mikä oikeasti harmittaa/on tosi rankkaa on se että flunssaisena ei saa maata rauhassa sohvan pohjalla kitumassa! Te joilla ei ole lapsia ainakaan vielä, nauttikaa flunssistanne ja muista sairauksista! ;)

Kaikesta mahdollisesta - oma elämä mukaan lukien!

No ne yöunet. Lapsi alkoi nukkua kohtalaisen hyvin vasta joskus lähempänä neljää ikävuotta, siihen asti herätti joka yö monta kertaa, ja karjui kun ei saanut unta. Pakkohan siinä oli itsekin nousta, kun ei pikkulapsen voi antaa yksin valvoa ja riekkua ympäri taloa. Vauva-aikana tuo nukkui öisin puolen tunnin tai max tunnin pätkissä, päivisin varttitunnin pätkissä. Useampi vuosi meni karseassa aivosumussa. Onnistuin vielä kehittämään tämän seurauksena itselleni unihäiriön, ja vieläkin yritän ”opetella” nukkumaan täysiä öitä.

Ne pirteät vanhemmat lienevät niitä, joiden lapsi antaa heidän nukkua kauemmin kuin tunnin putkeen. Kaikki on paremmin, jos saa nukkua.

Harrastuksista olen aika paljon joutunut luopumaan, ne kun ovat sellaista lajia, joihin lasta ei voi ottaa mukaan. Niihin voi palata sitten, kun lapsi on isompi.

Lapsissa on myös hyvin paljon eroja. Jotkut nukkuvat hyvin ja saattavat vaikka viihtyä hyvin omissa leikeissä jo hyvin pienenä. Osa kulkee kiltisti vanhemman lähellä julkisella paikalla, ja on muutenkin rauhallista laatua. Toiset eivät nuku, ja vaativat jatkuvaa vahtimista. Sillä välin kun käyt pikapissalla, lapsi saattaa vaikka kiivetä kirjahyllyyn ja napata pöytäliinan ”laskuvarjoksi”, ja suunnitella sieltä hyppäämistä, ennen kuin ehdit hätiin. Toinen saattaa oppia tiirikoimaan lapsilukot, ja levitellä jauhopussin ympäri lattioita sillä välin kun peset potan. Osa lapsista vaan on sellaisia, että jos käännät katseen muualle viideksi sekunniksi, tapahtuu jotain. Samaiset lapset ovat yleensä niitä, jotka touhottavat rohkeasti menemään, eivätkä ollenkaan pelkää mitään tai ketään.

Ja se tässä onkin, että etukäteen et voi tietää, kumpaa laatua saat. Muutamalle kaverille on ollut kova järkytys, kun ensimmäinen lapsi on ollut mallia viilipytty, ja toinen taas hyvin vauhdikas ja tempperamenttinen. Että se niistä rauhallisista kahvihetkistä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikesta mahdollisesta - oma elämä mukaan lukien!

Siis kuolit?

Lopullisesti vain huolettomasta elämästä. Se ei koskaan täysin palannut, vaikka lapsi on jo aikuinen.

Jonkin verran omaa aikaa, lapsi oli kyllä jo pienestä isällään viikonloput joten ehdin ottaa takaisin nukkumisia joskin oma aika oli kortilla jo muutenkin kun toimin silloin läheiselleni omaishoitajana. Lähteminen esim kauppaan otti enemmän aikaa kun piti pukea käärö mukaan ja huolehtia hänedtä. Lisäksi menetin huolettomuuden. Lapsesta on aina hiukan huolissaan, varsinkin kun hän kasvaa ja lähtee maailmalle omin neuvoin.

Nyt teinien vanhempana joudun luopumaan rahoistani.

Lopetettiin sukeltaminen, kun ei ollut ketään kelle voisi jättää vauvan. Se oli yhteinen harrastus ennen lapsia. Nyt ehkä jo voisi, kun nuorin on 7 v. mutta myytiin kaikki kamat kun ne oli monta vuotta kaapissa.

Minusta se rauhallinen kahvihetki on kahta nautinnollisempi kun se ei onnistu ihan milloin vaan. Mut ei kai näin positiivinen saa nykyaikana olla, kun tää nykyihmisen first world elämä on niin kamalan kovaa.

Muutenkin tuntuu niin lyhytjänteiseltä tää puhe että mihinkään ei enää pääse jne, kun se aika milloin lapsi tunkee vessaankin aina mukaan on loppujen lopuksi aika lyhyt. Tuntuu että vanhemmuudesta eniten valittavilla se lapsi on usein hyvin pieni eikä tiedetä vielä sitä miten nopeasti se menee jo eskariin ja kouluun ja alkaa olla jo lapsellakin omat mielenkiinnon kohteet, siitä onkin apua siivouksessa ja tiskauksessa sen sijaan että levittelisi päättömästi tavaroita jne. Eli ottakaa ihan chillisti ne pari kolme ekaa vuotta, kyllä se siitä helpottaa. Tosin paraskin mä olen puhumaan, olen itse "hyppinyt lakana laskuvarjona kirjahyllystä" ja nuo lasten tempaukset ovat mun mielestä pääsääntöisesti riemastuttavia silloinkin kun itkettää ja naurattaa yhtäaikaa.

Paitsi tietysti jos lapsi on erityislapsi, täytyy sanoa että olen todella kiitollinen että sellainen ei osunut omalle kohdalle, niin ihana ja rakas kuin jokainen lapsi onkin tottakai niin kyllä se kuvio on ihan erilainen jos lapsen terapioista joutuu vuosi toisensa jälkeen taistelemaan ja hän ei välttämättä koskaan tule pärjäämään itsenäisesti omillaan.

Sepä siinä onkin kun luulee että se oma aika ja harrastukset on iäksi takana, ja yhtäkkiä huomaat ettei lasta enää näy kotona, ja alat ruikuttaa että voisi sitä joskus käydäkin. Harrastukset voi mainiosti taas kaivaa esiin.

Vierailija kirjoitti:

No ne yöunet. Lapsi alkoi nukkua kohtalaisen hyvin vasta joskus lähempänä neljää ikävuotta, siihen asti herätti joka yö monta kertaa, ja karjui kun ei saanut unta. Pakkohan siinä oli itsekin nousta, kun ei pikkulapsen voi antaa yksin valvoa ja riekkua ympäri taloa. Vauva-aikana tuo nukkui öisin puolen tunnin tai max tunnin pätkissä, päivisin varttitunnin pätkissä. Useampi vuosi meni karseassa aivosumussa. Onnistuin vielä kehittämään tämän seurauksena itselleni unihäiriön, ja vieläkin yritän ”opetella” nukkumaan täysiä öitä.

Ne pirteät vanhemmat lienevät niitä, joiden lapsi antaa heidän nukkua kauemmin kuin tunnin putkeen. Kaikki on paremmin, jos saa nukkua.

Harrastuksista olen aika paljon joutunut luopumaan, ne kun ovat sellaista lajia, joihin lasta ei voi ottaa mukaan. Niihin voi palata sitten, kun lapsi on isompi.

Lapsissa on myös hyvin paljon eroja. Jotkut nukkuvat hyvin ja saattavat vaikka viihtyä hyvin omissa leikeissä jo hyvin pienenä. Osa kulkee kiltisti vanhemman lähellä julkisella paikalla, ja on muutenkin rauhallista laatua. Toiset eivät nuku, ja vaativat jatkuvaa vahtimista. Sillä välin kun käyt pikapissalla, lapsi saattaa vaikka kiivetä kirjahyllyyn ja napata pöytäliinan ”laskuvarjoksi”, ja suunnitella sieltä hyppäämistä, ennen kuin ehdit hätiin. Toinen saattaa oppia tiirikoimaan lapsilukot, ja levitellä jauhopussin ympäri lattioita sillä välin kun peset potan. Osa lapsista vaan on sellaisia, että jos käännät katseen muualle viideksi sekunniksi, tapahtuu jotain. Samaiset lapset ovat yleensä niitä, jotka touhottavat rohkeasti menemään, eivätkä ollenkaan pelkää mitään tai ketään.

Ja se tässä onkin, että etukäteen et voi tietää, kumpaa laatua saat. Muutamalle kaverille on ollut kova järkytys, kun ensimmäinen lapsi on ollut mallia viilipytty, ja toinen taas hyvin vauhdikas ja tempperamenttinen. Että se niistä rauhallisista kahvihetkistä.

Lapsissa on eroja, mutta kasvatus vaikuttaa myös paljon.

Ei minunkaan lapseni kulkisi kiltisti vieressä, ellei tähän olisi pienestä pitäen johdonmukaisesti opetettu.

En mistään pysyvästi. Näin on hyvä, nyt lapsi on jo teini-ikäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ne yöunet. Lapsi alkoi nukkua kohtalaisen hyvin vasta joskus lähempänä neljää ikävuotta, siihen asti herätti joka yö monta kertaa, ja karjui kun ei saanut unta. Pakkohan siinä oli itsekin nousta, kun ei pikkulapsen voi antaa yksin valvoa ja riekkua ympäri taloa. Vauva-aikana tuo nukkui öisin puolen tunnin tai max tunnin pätkissä, päivisin varttitunnin pätkissä. Useampi vuosi meni karseassa aivosumussa. Onnistuin vielä kehittämään tämän seurauksena itselleni unihäiriön, ja vieläkin yritän ”opetella” nukkumaan täysiä öitä.

Ne pirteät vanhemmat lienevät niitä, joiden lapsi antaa heidän nukkua kauemmin kuin tunnin putkeen. Kaikki on paremmin, jos saa nukkua.

Harrastuksista olen aika paljon joutunut luopumaan, ne kun ovat sellaista lajia, joihin lasta ei voi ottaa mukaan. Niihin voi palata sitten, kun lapsi on isompi.

Lapsissa on myös hyvin paljon eroja. Jotkut nukkuvat hyvin ja saattavat vaikka viihtyä hyvin omissa leikeissä jo hyvin pienenä. Osa kulkee kiltisti vanhemman lähellä julkisella paikalla, ja on muutenkin rauhallista laatua. Toiset eivät nuku, ja vaativat jatkuvaa vahtimista. Sillä välin kun käyt pikapissalla, lapsi saattaa vaikka kiivetä kirjahyllyyn ja napata pöytäliinan ”laskuvarjoksi”, ja suunnitella sieltä hyppäämistä, ennen kuin ehdit hätiin. Toinen saattaa oppia tiirikoimaan lapsilukot, ja levitellä jauhopussin ympäri lattioita sillä välin kun peset potan. Osa lapsista vaan on sellaisia, että jos käännät katseen muualle viideksi sekunniksi, tapahtuu jotain. Samaiset lapset ovat yleensä niitä, jotka touhottavat rohkeasti menemään, eivätkä ollenkaan pelkää mitään tai ketään.

Ja se tässä onkin, että etukäteen et voi tietää, kumpaa laatua saat. Muutamalle kaverille on ollut kova järkytys, kun ensimmäinen lapsi on ollut mallia viilipytty, ja toinen taas hyvin vauhdikas ja tempperamenttinen. Että se niistä rauhallisista kahvihetkistä.

Lapsissa on eroja, mutta kasvatus vaikuttaa myös paljon.

Ei minunkaan lapseni kulkisi kiltisti vieressä, ellei tähän olisi pienestä pitäen johdonmukaisesti opetettu.

Hmp. Joillakin lapsilla on sellainen piirre kuin oma tahto. Se voimistuu tiettyinä ikäkausina. Ei se ihan ole niin suoraviivaista kuin koiran opettaminen.