Miten kestät ajatuksen kuolemasta ja ikuisuudesta

Helpostikin, kunhan alkukankeus on voitettu.

Turha panikoida sellaisesta, mille ei voi mitään.

Elän tässä ja nyt. En pelkää kuolemaa.

Ihan lohdullinen ajatus mielestäni. Olisi kamalaa elää ikuisesti.

Itse kestän sen helposti. Ihana tyhjyys, pimeys ja rauha. Odotan sitä päivää innolla. T. 44-v valkoinen heromies

Pelkään paljon kaikkea, mutta kuolema ei ole asia jota pelkään! Lisäksi tiedän, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, vaan se on valot pois.

Olen käynyt lähellä kuolemaa. Olin vain hirveän väsynyt ja kivut lakkasivat tuntumasta. (Mut oli jo viety ambulanssilla sairaalaan ja tuossa vaiheessa mut juoksutettiin leikkaussaliin ja nukutettiin.) Tuon jälkeen en ole pelännyt kuolemista.

Ikuisuuteen en usko.

Vanhoilla ihmisillä on varmaan aika helppoa hyväksyä kun ikätoverit on jo menneet ja ymmärtää että kohta on oma vuoro. Jotenkin jännä ajatus että ei ole enää olemassa.

Tämä on asia, jota en ole osannut ratkaista. Ajatus kuolemasta ahdistaa ihan pirusti. 

Olikohan se Epikuros, joka sanoi, että niin kauan kuin sinä olet, kuolemaa ei ole. Ja kun kuolema on, sinua ei ole. Tämä ajatus rauhoittaa minua, on turha pelätä sellaista mitä ei itse tajua.

Kuolema on luonnollinen osa elämän kiertokulkua ja sen jälkeen sieluni lakkaa olemasta ja ruumiini maatuu. Toivon vain, että lähtö olisi nopea ja kivuton.

Kuolleena olen samassa tilassa kuin ennen syntymääni. Enpä muista siitä paljon kärsineeni, muistatko sinä?

Luotan myös siihen, että juuri ennen kuolemaa aivokemiat tuottavat sellaisia kemikaaleja, jotka tuottavat mielihyvää ja jopa hallusinaatioita. Eli siinä vaiheessa ei ole enää mitään hätää.

Vierailija kirjoitti:

Olikohan se Epikuros, joka sanoi, että niin kauan kuin sinä olet, kuolemaa ei ole. Ja kun kuolema on, sinua ei ole. Tämä ajatus rauhoittaa minua, on turha pelätä sellaista mitä ei itse tajua.

Tämä on aika mukava sanonta :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tämä on asia, jota en ole osannut ratkaista. Ajatus kuolemasta ahdistaa ihan pirusti. 

Todennäköisemmin sinua ahdistaa ajatus elämän rajallisuudesta. Siitä, että nyt juuri on se yksi ja ainoa ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa tästä kaikki irti. Jokainen päivä on lopullisesti menetetty sen jälkeen, kun sen on elänyt.

Kaikki pelot palaavat kuolemaan, mikään ei ole sitä pelottavampaa. Kaikki eksistentiaaliset kysymykset palaavat siihen; olemisen lyhyt aika, ihmisen mahdolli´nen heikkous ja kykenemättömyys toteuttaa itseään sen edetessä, kaikki pelottavat fobiat; jos ei todella pelkää kuolemaa, ei pelkää mitään muutakaan. Kaikki heikkouden, puutteen ja kärsimyksen tilat ovat kuolemaa pienemmässä mitassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on asia, jota en ole osannut ratkaista. Ajatus kuolemasta ahdistaa ihan pirusti. 

Todennäköisemmin sinua ahdistaa ajatus elämän rajallisuudesta. Siitä, että nyt juuri on se yksi ja ainoa ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa tästä kaikki irti. Jokainen päivä on lopullisesti menetetty sen jälkeen, kun sen on elänyt.

No sekin kyllä. Mutta viestissäni tarkoitin lähinnä sitä, että minua ahdistaa olemattomuus (pimeys ja ikuisuus - tätä on vaikea selittää) sekä ajatukset viime hetkistä - mitäs jos kuolen väkivaltaisesti tai muuten erityisen kivuliaasti? Entä jos olen kuoleman hetkellä täysin yksin ja peloissani?

Sellainenkin älytön ajatus on käynyt viime aikoina mielessä, että mitäs jos hautaan joutuessani tunnen sen kaiken (mutta koska olen kuollut, en pysty puhumaan enkä liikkumaan). Sitten makaan ikuisuuden mullan alla pimeydessä pystymättä tekemään mitään...