En ymmärrä aikuisia ihmisiä, jotka ravaa lapsuudenkodissaan viikoittain

Olet varmaankin löytänyt sen ainoan oikean tavan elää!

ja äidille hermolepoa kun leikittäjiä löytyy ja saa valmiiseen pöytään mennä

Ja ne varmaan haluaa aettä lapset tuntevat isovanhempansa.



Minä käyn koska äitini haluaa meidän käyvän.

eri asia tietenkin, jos arjen jakamista jne, mutta jos on aina pakko mennä vaikkei jaksaisikaan, vaikka omat vanhemmat olisi ihan hyvinvoivia, niin silloin kyllä ihmetyttää, että mikä pakko?

Ehkäpä niistä lapsista on kiva nähdä isovanhempia ja päin vastoin? Ei nyt joka viikko tarvi käydä, mutta useamman kerran vuodessa nyt kumminkin.

Minusta on ihanaa kun vanhemmat pitävät jo aikuisena ja voidaan jutella tasavertaisina maailmanmenosta.

Onhan se kamalaa, jos välittää ihmisistä. Yök! Ei kun perse sohvalle ja sidukka käteen perjantai-iltana. Lauantaina Itäkeskukseen ja taas sohva selkään, sunnuntaina pitääkin sit kerätä voimia työviikkoa varten. Lapset voi vaikka olla koneelle, koska ihmissuhteet ovat yliarvostettuja.

En kestäisi jos äitini asuisi samassa kaupungissa. ap

Sitten sain lapsia ja rakennettiin talo vanhempieni naapuriin. Viikoittain ollaan tekemisissä, autetaan puolin ja toisin, lapsilla on tutut varahoitajat isovanhemmista ja läheiset välit näiden kanssa. Olen onnellinen kun lapsillani on olemassa edes nämä yhdet isovanhemmat, mieheni vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten.

Mä " ravaan" kerran viikossa äitini luona tai sitten hän käy meillä. Lapset tahtoo tavat mummia ja mummi lapsia. Välimatkaa on 20 kilsaa. Samalla vaihdetaan kuulumisia, käydään ostoksilla tai vaan ollaan. Me ei pahemmin soitella me nähdään toisemme.

Aina ei tietenkään huvittaisi, mutta yritetään pitää lasten takia käyntivälit lyhyenä. Matkaa on tosin vain puoli kilometriä eli pikainenkin käyminen on helppoa.

Mutta jos kyse on siitä, että vanhemmat vaatii, on " pakko" , niin sitten voisi miettiä, onko napanuora vielä liian tiukasti kiinni.

kyllä nykyään lapsiperheiden suurin ongelma on läheiset välit sukulaisiin.. Tästä tulee ehtottomasti huolestua ja puuttua tilanteeseen!

käyn viikoittain. äitini asuu 5 km päässä. helsingissä asutaan, varsinaista lapsuudenkotia ei enää ole, kun äitini koki sen liian isoksi hänelle. toisaalta muutimme kun olin 5 ja 8 v, joten mikä sitten lapsuudenkodiksi laskettaisiinkaan...

myös isä asuu lähellä, noin 5 km päässä, häntä tapaan ehkä kerran kuussa.



minusta on ihana käydä vanhemmilla, lapset pääsee usein mummolaan / ukin luo.



mitähän pahaa tässä on?

Meillä 10km, ja ravaan joskus pari-kolme kertaa viikossa. Vanhemmistani on apua ja seuraa. Eikä ne aina ole elossa.

Oma elämä jää puolitiehen kun toteuttaa muiden toiveita. Mulla ainakin on viikonloppuisin niin paljon omia suunnitelmia, että en ehtisi mitenkään matkustaa äitiäni tapaamaan. Äitini voi käydä täällä, koska hänellä ei ole muuta tekemistä. ap

Itse olen maalta kotoisin, ja kun kaupungissa asuttiin 70 neliön kolmiossa niin hulluksihan sitä olisi tullut jos ei olisi päässyt viikonloppuisin pois. Ja tosissaan melkein joka pe lähdettiin ja su palattiin. En olis kaupungissa jaksanut muuten. Nyt on oma asunto maaseudulla eikä enää tätä tarvetta.

Koska se on sulle rasittavaa ja sulla ei ole aikaa, niin muutkaan ei sais nähdä vanhempiaan, niinkö?

tästä kiittänytkin. hän on itse ollut reissutyössä omien lastensa ollessa pieniä ja on nyt enemmän kuin onnessaan saadessaan seurata lastenlastensa kasvua alusta asti aktiivisesti. kun on saanut vierestä seurata sen liikkeelle lähtemisen, puhumaan oppimisen yms. lapsen kasvamisen vastasyntyneestä vauvasta taaperoksi ja siitä tarhalaiseksi.



kauhistus, me jopa mesetetään isäni kanssa melkein joka päivä ;)

Asuvat reilun 50km päässä. Samalla tapaamme mieheni sisaruksia jotka myös usein tulevat perheineen. Minusta on ihanaa että on tuollainen läheinen ja tiivis perhe/suku. Lapset nauttivat kun on leikkikavereita (serkut) ja isovanhemmat saavat olla lasten kanssa. Minulle pienten äitinä on helpotus että on useita lasten perään katsojia, ja aikuista juttuseuraa. Haluaisimme muuttaa samaan kaupunkiin heidän kanssaan juuri siksi että voisimme olla vielä tiiviiimmin tekemisissä. Ikävä kyllä työmme ovat täällä toisessa kaupungissa eikä 100km päivässä työmatkana oikein houkuttele minua eikä miestäni. Minusta sukulaiset ja yhteisöllisyys ovat suuri voimavara, ja nyt jo ajattelen miten paljon suvun läheisyys auttaisi sitten kun lapset muutaman vuoden päästä menevät kouluun.



Omassa lapsuudenkodissani käymme harvemmin koska matkaa on 200km ja lisäksi siellä on alkoholismia minkä vuoksi ei ole kiva lasten kanssa mennä. Niinpä äitini käy useammin meillä jotta tapaa lapsia.