Lue keskustelun säännöt.
Melkein kaikki ihmettelevät laihtumistani. (Tänään jälleen sitä yritin jotenkin selitellä työkavereilleni.)
12.03.2008 |
Lähes 4 kg kahdessa viikossa. Olen pari viikkoa elänyt syvässä aviokriisissä (jonka olen jotenkuten pystynyt salaamaan jopa mieheltäni :/ ) ja ruokahalu on mennyt. Syön väkisin ja käyn joka päivä jumpassa, lenkillä tai salilla, koska rankka liikunta auttaa henkiseen tuskaan ja toisekseen kotona ei kestä olla. :/
Ihan kivahan se on olla jälleen normaalipainon lukemissa mutta ei tämä mikään kiva tapa ole laihtua.
Tämä kriisi saattaa johtaa jopa eroon - olen ollut aika järkyttynyt kun olen tajunnut tämän. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta jostain syystä mieheni seura saa minut tuntemaan itseni tosi huonoksi ja tyhmäksi. Muualla olen tunnen itseni hyväksytyksi ja pidetyksi mutta kun tulen kotiin tuntuu siltä kuin itsetuntoni murenisi tuohon eteisen lattialle. Mies ei ole sanonut tai tehnyt mitään kovin konkreettista mutta mulla on jo tosi kauan ollut sellainen TUNNE että hän pitää minua tyhmänä ja pitää itseään jotenkin marttyyrina kun joutuu olemaan kanssani. (En tiedä onko tässä mitään todenperää koska emme pysty puhumaan enää oikein mistään asioista kunnolla.)
Ammattiapua on tulossa tilanteeseen, mutta vasta parin kolmen viikon päästä, siihen asti on kai vain kahlattava päivästä toiseen ja upotettavat tuskansa lenkkipoluille.
Mulla on jo useamman vuoden ollut sellainen vähän ikävä olo tässä parisuhteessa mutta nyt tuli todellinen sysäys kaikenkattavalle kriisille kun sain tietää terveyteni olevan vakavasti uhattuna ja olen joutunut pohtimaan elämän perimmäisiä kysymyksiä - samalla on mennyt kaikki muukin elämään liittyvä pohdinnan alle. Tietoa sairaudesta saan odottaa vielä varmaan useamman kuukauden, tulee olemaan aika tiukka kevät ja kesä edessä - oli testien tulos sitten kumpi tahansa.
Ja arki pitäisi tässä pitää koossa... Lasten elämää en haluaisi järkyttää.
Kommentit (5)
Muistan. Tämä kolauttaa minua oikein kovasti. Olen ollut tavallaan miehesi roolissa - meidän perhettä vaan kohtasi toinen, mutta hyvin samantapainen sairaus, mutta jos näitä sairauksia saa pistää paremmuusjärjestykseen, niin pahempi.
En vieläkään itse tiedä varmaksi, että miksi minä ja poika jouduttiin ö-mappiin. Oliko taustalla jo jotain, jonka sairastuminen vain kirkasti uskaltamiseksi? Vai oliko sairastuneen ihmisen pakko todistaa itselleen vielä jotain? Vai oliko sairastuneen ihmisen sydän vaan vaeltanut meidän (tai ainakin minun) luota pois? Luultavasti ehkä näitä kaikkea ja sellainen sekasotku, että kukaan ei koskaan tietää saakaan totuutta. Lapseni kärsimyksiä edelleen viikottain, ajoittain myös päivittäin seuratessani toistan saman - älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä tilanteessa, jossa et erota mikä on sinun oma kriisisi ja mikä johtuu miehestä. Aikaahan tässä elämässä on ja lapset aina päivä päivältä isompia ja enemmän omilla siivillään olevia. Ja jos ei ole aikaakaan, niin minä en ainakaan koskaan kadu valintoja, jotka olen tehnyt rakkaudesta lapsiini, oli ne sitten muuten miten järjettömiä muista tahansa.
*voimia*
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet yhdessä kriisissä, jota et ole vielä käsitellyt. Toivon lastesi takia, että et tee nyt toista kriisiä siihen ekan kriisin päälle, kun et pysty erottamaan että mikä on sinusta itsestäsi ja mikä on toisesta ihmisestä johtuvaa. Älä siis tee eropäätöstä ennen kuin olet jaloillasi itse.
Saako kysyä, että minkä sorttinen sairaus sulla saattaa olla?
Täytyy kai mennä nukkumaan - on mies varmaan jo nukahtanut... En tällä hetkellä kestä yhtään mitään " lääppimisiä" yms. Kuulostan varmaan kamalalta pihtarivaimolta, mutta en tällä hetkellä pysty kunnolla olemaan miehen kanssa edes samassa huoneessa. Hän ei ole sanonut usein pahasti, mutta on päästänyt kuitenkin suustaan asioita joista nuo mun tunteet ovat tulleet. Meillä on 14 vuotta takana ja nyt on ensimmäistä kertaa tullut tunne että tästä ei selvitä - aikaisemmista karikoista on selvitty kun asiat on vain " unohdettu" - mikä tietenkään ei kannata. Mulla on nyt nämä selvittämättömät asiat räjähtäneet kasvoille ihan hirveällä voimalla.
Onneksi huomenna on taas työpäivä, pääsee pois täältä...
Älä nosta sitä, mutta olen sen ketjun ap.
Olen alkanut harrastamaan liikuntaa kuin viimeistä päivää, kun voi olla että jossain vaiheessa (milloin, en tiedä...) en esim. enää pysty juoksemaan - kävelykin voi tehdä tiukkaa...
ap
voimia sinullekin, Melba.
Olin tänään sairaslomalla töistä kun " pää hajosi" eilen kesken työpäivän. Onneksi kuitenkin järki juoksee päässä niin etten kuitenkaan tehnyt mitään mikä voisi johtaa iltapäivälehtien otsikoihin. (Olen työssä jossa saan p****a niskaan päivittäin asiakkailta.) Maanantaina menen töihin ja edessä on palaveri jossa mietitään työpaikkamme kriisiin joutunutta tilannetta.
Mun kriisini on todellakin oma kriisini ja vaikka mies on tällä hetkellä to-del-la ärsyttävä, aion kestää tämän yli enkä tehdä hätiköityjä päätöksiä.
Hukutan tuskani uima-altaaseen ja lenkkipoluille, sekä jumppa/kuntosalille. En ole ollut paljon kotona viime aikoina, kun ei täällä oikein kestä olla. :/
Kai se tästä, viimeistään kun ammattiapuakin on vihdoin tulossa.
Sitä odotellessa, ap