Tunnetko läheisesti onnellista ja ystävällistä rumaa ihmistä?

Kauneus on katsojan silmissä, väitetään. Minä en saa päähäni yhtään ihmistä, joka olisi minusta ihana tyyppi näyttäisi onnellisena tai rauhallisena rumalta. Järjellä ajateltuna on pälvikaljuja, maksaläiskiä, lihavuutta, massiivisia luomia, huonoja hampaita, epäsymmetrisiä kasvoja, arpia, vaikka mitä. Mutta kun hyvä tyyppi hymyilee, niin näyttäähän se kauniilta. Sitä on ilo katsella, ei tule yhtään sellainen olo että katsoisi jotain rumaa.

Kun katson omaa puolisoa vuosikymmenten yhdessäolon jälkeen, en näe ihottumaa tai vatsakumpua vaan komean miehen jonka kasvojen uurteet kertoo yhdessä eletyistä vuosista. Kun näen äitini alasti mökkilaiturilla, näen muhkurat, rypistyneen ihon, arvet ja nuoruuden siluetista karanneet muodot, mutta eivät ne ole rumuutta, ne ovat pehmeyttä, elämän jälkiä, inhimillisyyttä, armollisuutta, aitoutta. Kun katson hymyilevän tyttäreni viksottavia (joskin oikomishoidon alla olevia) hampaita ja metsässä pöyhöttynyttä peikkotukkaa tai mustelmaisia polvia, näen innokkaan seikkailijan, elämänilon, nuoruuden voiman. Miten ihminen voikaan olla niin kaunis!

Ja vuosien harjoittelun jälkeen, olen oppinut hymyilemään omalle peilikuvalle ja pitämään itseä hyvänä tyyppinä. Kauneuden kokemus tuli kaupan päälle :)