Olin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi – kunnes halusin lopettaa sotimisen

Toim. huom: Veikka Lahtinen on internetin ”piireissä” tunnettu aktivisti, feministi, antirasisti, podcastaaja, bloggaaja ja influensseri. Alkukesästä Lahtinen ilmoitti haluavansa ottaa etäisyyttä edustamaansa tiukkaan ja moralistiseen aktivismiin.

Pyysimme häntä kirjoittamaan esseen, jossa hän kertoo mitä tapahtui.

.

SUOMESSA syitä verkkofeminismin itsekritiikkiin kyllä olisi löytynyt. Facebookin surullisenkuuluisaksi muodostuneessa Feministiryhmässä viuhui usein moderaattorien ruoska. Itse katselin vierestä kun ihmisiä poistettiin vääränlaisen kielenkäytön, esimerkiksi sortavien ilmaisujen takia. Keskustelussa piti osata hallita käsitteitä ja koodeja, jotka olivat ehkä minulle helppoja, koska olen opiskellut yhteiskuntatieteitä yliopistossa. Rakenteellisen rasismin, moninkertaisen syrjinnän, ableismin ja fluidin seksuaalisuudenkaltaisen käsitteiden ei kuitenkaan voi olettaa olevan ihan jokaiselle samalla tavalla ymmärrettäviä.

Samalla oli selvää, että uusi feminismi oli siinä tilanteessa kyvytön näkemään, että ihmisten koulutustaustoista johtuen heillä oli erilaiset valmiudet osallistua hienovaraisuutta ja monimutkaisia käsitteitä vaativaan keskusteluun. Kaikki eivät vain osanneet, mutta opettamisen sijaan heitä käskettiin usein vähättelevästi käyttämään googlea. Tämä tarkoitti, että jotkut sellaiset, jotka eivät löytäneet paikkaa verkkofeminismistä, löysivät tiensä helpommin joko poliittiseen passiivisuuteen tai oikeistoradikalismiin.

Twitterin pimeämmissä nurkissa vaani myös, ja vaanii vieläkin, roimasti feministiryhmiä pahempia moralisteja. Sellaisia, jotka jakelevat pitkissä twiittiketjuissa ohjeita ja sääntöjä siitä, miten etuoikeutetut ihmiset voivat olla hyviä ”liittolaisia” sorretuille ihmisille. Kun feministiaktivistit puhuvat ”liittolaisista”, he tarkoittavat moraalista velvollisuutta toimia toisten tukena.

Kehotukset liittolaisuuteen ovat useimmiten kuitenkin kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Liittolaisen rooli nähdään poliittisesti passiivisena tukihenkilönä, jonka omia ajatuksia asioista ei kaivata. Joskus jopa kehotetaan olemaan kiitollinen siitä, että saa olla kantamassa jonkun toisen taakkaa. Ikään kuin politiikka olisi loputonta velanmaksua.

Vielä merkittävämpi asia, jota olen jälkikäteen alkanut pohtia, on tuolloin omaksumani ajatus identiteetistä.

Ajattelin, että koska minä olen valkoinen ja mieheksi kasvatettu, minun on annettava tilaa muille. Noudatan edelleen tätä periaatetta arjessani. Asiaan kuului kuitenkin myös sanomaton toinen puoli: mikäli minä tai joku muu ihminen ei osaa nimetä itselleen sopivaa vähemmistöidentiteettiä, kuten vaikkapa työväenluokkainen, aseksuaali tai neuroepätyypillinen, jää tälle ihmiselle ainoaksi osaksi tehdä politiikkaa muiden eteen.

Se, että olin valkoinen ja taustani oli keskiluokkainen, tuntui verkkokeskustelujen yksinkertaistavassa maailmassa suureltakin voittajan asemalta. Todellisuudessa olin myös masentunut, sukupuoli-identiteetiltäni epävarma ja myös epävarmassa työmarkkina-asemassa.

Elämässäni oli yksi ratkaiseva hetki, joka lopulta johti siihen, että lopulta siirryin poispäin nettiaktivistien luomien sääntöjen kritiikittömästä seuraamisesta.

Eräs rodullistettu aktivisti katkaisi välit minuun Facebook-keskustelumme jäljiltä. Keskustelumme alkoi alkoi humoristisesta profiilikuvastani. Siinä luki “Je suis Charlie” -profiilikuvien tyyliin “Olen toinen ääripää”. Olin itse kritisoinut julkisesti usein ajatusta, että antirasistiset ihmiset olisivat rasistien ohella keskustelun yksi ääripää, ja nyt päätin leikillisesti ottaa tämän nimityksen haltuun.

Aktivistin mielestä kuva ruokki entisestään ajatusta kahdesta ääripäästä rasismikeskustelussa. Hän poisti minut kavereistaan. Kun yritin vielä kysyä, mikä käytöksessäni meni pieleen, jotta voisin oppia tilanteesta, hän ilmoitti, että mikäli olen halukas ”maksamaan hänelle”, hän voi kertoa.

Rahan vaatiminen oli tuohon aikaan yleinen feministisessä verkossa toistuva retorinen keino. Sen taustalla on ajatus, että jos joku ei ymmärrä jotakin vaikkapa rasismiin tai seksismiin liittyvää ilmiötä, asiasta puhuvilla aktivisteilla ei ole velvollisuutta “tehdä työtä”, kuten asia usein ilmaistiin, ja kuormittaa itseään selittämällä asiaa. Pian sen jälkeen minut myös heitettiin ilman selitystä ulos eräästä salaisesta feministiryhmästä. Kunnon selitystä en tälle koskaan saanut. En tiedä, onko näiden tapahtumien välillä mitään yhteyttä, mutta silloin liitin ne toisiinsa.

MINULLE nämä tapaukset osoittivat, miten pieni tila varsinaiselle argumentaatiolle lopulta jäi tarkkaan määriteltyjä identiteettejä painottavassa keskustelussa. En kokenut, että minulla oli enää mitään sanottavaa, koska rodullistettu aktivisti oli tehnyt selväksi, että hänen asemansa asetti minulle automaattisen väistäjän velvollisuuden. Oma ratkaisuni oli vetäytyminen, sen sijaan että olisin ryhtynyt avoimeen konfliktiin.

Onhan noita social justice warrior -ääliöitä täälläkin. Onneksi rakennelma alkaa sortumaan omaan idioottimaisuuteensa.

Ihmisten virheisiin keskittyvät aktivistit loivat sääntöihin perustuvaa ilmapiiriä, jossa oma harkinta ei ollut oleellista, vaan jokaisen asema identiteettien hierarkiassa ratkaisi puheen pätevyyden. Tämä ei tietenkään koske kuin pientä joukkoa ihmisiä, joilla epäilemättä oli omat traumansa, joista myrkyllinen käytös kumpusi.

Ongelma kuitenkin on, että muiden feministien ja antirasistien kyvyttömyys irtisanoutua tästä myrkyllisestä verkkoilmapiiristä tarkoitti, että se hiljaisesti hyväksyttiin. Sisäinen lempeä kritiikki jäi pois, ja niinpä epä-älyllinen sota sai jatkua.

Mielipiteitä?

Mielenkiintoista että kun tälläkin palstalla olen tuominnut vihakirjoitukset ja asettunut heikomman puolelle olen saanut kimppuuni porukan joka kutsui minua Social Justice Warrioriksi vaikka en edes ollut kuullut silloin koko termiä. Ilmeisesti tilausta siis riittää kun öyhöttäjät viestivät "ilosanomaansa" netissä.

Mies

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista että kun tälläkin palstalla olen tuominnut vihakirjoitukset ja asettunut heikomman puolelle olen saanut kimppuuni porukan joka kutsui minua Social Justice Warrioriksi vaikka en edes ollut kuullut silloin koko termiä. Ilmeisesti tilausta siis riittää kun öyhöttäjät viestivät "ilosanomaansa" netissä.

Mies

Heikompi ei ole aina automaattisesti oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Onhan noita social justice warrior -ääliöitä täälläkin. Onneksi rakennelma alkaa sortumaan omaan idioottimaisuuteensa.

Satu ”Keisarin uudet vaatteet” tulee mieleen tästäkin.

Vierailija kirjoitti:

Onhan noita social justice warrior -ääliöitä täälläkin. Onneksi rakennelma alkaa sortumaan omaan idioottimaisuuteensa.

Vakuuttavaa argumentaatiota tyypiltä, joka ei osaa edes kirjoittaa termiä suomeksi. :)))

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan noita social justice warrior -ääliöitä täälläkin. Onneksi rakennelma alkaa sortumaan omaan idioottimaisuuteensa.

Satu ”Keisarin uudet vaatteet” tulee mieleen tästäkin.

Sinulle taitaa käydä näin kaikkien muiden paitsi Mestarin ja Pepe-Petersonin kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan noita social justice warrior -ääliöitä täälläkin. Onneksi rakennelma alkaa sortumaan omaan idioottimaisuuteensa.

Vakuuttavaa argumentaatiota tyypiltä, joka ei osaa edes kirjoittaa termiä suomeksi. :)))

Oliko sulla itse aiheeseen liittyvää asiaa? Osu ja uppos? :))))))))

-ohis-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan noita social justice warrior -ääliöitä täälläkin. Onneksi rakennelma alkaa sortumaan omaan idioottimaisuuteensa.

Vakuuttavaa argumentaatiota tyypiltä, joka ei osaa edes kirjoittaa termiä suomeksi. :)))

Oliko sulla itse aiheeseen liittyvää asiaa? Osu ja uppos? :))))))))

-ohis-

Enemmän kuin sulla, koska olet "ohis". :))))