Onko lapsia jotka ei toivu vanhempiensa erosta?

Lapsen elämän voi suistaa raiteiltaan riitainen ero, mutta myös mikä tahansa muu traumaattinen kokemus. Tai sitten mitään traumaattista ei edes tapahdu, vaan on perinnöllinen taipumus sairastua esim. skitsofreniaan.

Asiallisesti hoidettu ero jossa lapsi saa tukea omiin tunteisiinsa ja jossa ei haukuta ex-puolisoja voi olla ihan hyvä vaihtoehto jos toinen vaihtoehto on täydellinen tunnekylmyys ja riitaisa ilmapiiri.

Kun itse erosin, ulkoisesti mun parisuhteessani ei ollut mitään vikaa ehkä monen mielestä. Meillä oli kuitenkin täysin vinksahtaneet roolit, ja jos olisin jatkanut tätä suhdetta lapsille olisi muodostunut hyvin kummallinen käsitys elämästä ja parisuhteesta. Käsitys siitä että äiti hoitaa kaikki kotityöt, ja että äitiä voi kohdella kuin koiraa. Että kaikkien muiden syntympäiviä juhlitaan, paitsi äidin.

Koska en saanut osakseni kunnioittavaa kohtelua lasten isältä, on kestänyt aika pitkään ansaita takaisin lasten kunnioitus. Uusi kumppani on ollut tässä tärkeä tuki, ja muistuttanut lapsiani siitä että minä olen se joka heille kaiken järjestää ja mahdollistaa.

Vanhempien parisuhteen malli periytyy helposti, joten jos äiti opettaa poikansa siihen että kotityöt ovat tyttöjen hommia joita miehet eivät osaa, ei tarvitse miettiä pitkään miksi aikuinen mies ajattelee samoin?

On heitä.

Riskitekijöitä

- lapsen persoonallisuuden piirteistä: perfektionismi, tunnollisuus, murehtimistaipumus, yleinen tunneherkkyys

- lapsen ikään ja persoonallisuuteen sopimattomat tapaamisjärjestelyt

- huoltoriidat, vanhempien uudet kumppanit, liian nopeat uusperhejärjestelyt, etenkin uudet "sisarukset" jotka samaa sukupuolta ja samanikäisiä

- aikuiset eivät kykene säilyttämään tuttuja asioita lapsen arjessa

- vanhemman masennus, pitkittynyt erokriisi

Vierailija kirjoitti:

Lapsen elämän voi suistaa raiteiltaan riitainen ero, mutta myös mikä tahansa muu traumaattinen kokemus. Tai sitten mitään traumaattista ei edes tapahdu, vaan on perinnöllinen taipumus sairastua esim. skitsofreniaan.

Asiallisesti hoidettu ero jossa lapsi saa tukea omiin tunteisiinsa ja jossa ei haukuta ex-puolisoja voi olla ihan hyvä vaihtoehto jos toinen vaihtoehto on täydellinen tunnekylmyys ja riitaisa ilmapiiri.

Kun itse erosin, ulkoisesti mun parisuhteessani ei ollut mitään vikaa ehkä monen mielestä. Meillä oli kuitenkin täysin vinksahtaneet roolit, ja jos olisin jatkanut tätä suhdetta lapsille olisi muodostunut hyvin kummallinen käsitys elämästä ja parisuhteesta. Käsitys siitä että äiti hoitaa kaikki kotityöt, ja että äitiä voi kohdella kuin koiraa. Että kaikkien muiden syntympäiviä juhlitaan, paitsi äidin.

Koska en saanut osakseni kunnioittavaa kohtelua lasten isältä, on kestänyt aika pitkään ansaita takaisin lasten kunnioitus. Uusi kumppani on ollut tässä tärkeä tuki, ja muistuttanut lapsiani siitä että minä olen se joka heille kaiken järjestää ja mahdollistaa.

Vanhempien parisuhteen malli periytyy helposti, joten jos äiti opettaa poikansa siihen että kotityöt ovat tyttöjen hommia joita miehet eivät osaa, ei tarvitse miettiä pitkään miksi aikuinen mies ajattelee samoin?

Mutta millä tavalla lapsesi ovat reagoineet eroon? Se tässä nyt varsinaisesti kiinnosti. Ehkä vähän turhan vaikea aihe. Pitäisi pystyä kriittisesti tarkastelemaan omien tekojensa vaikutuksia. En siis epäile etteikö sinunkin kohdallasi ero tuonut enemmän hyvää kuin huonoa, mutta olisin kuitenkin tällä hetkellä kiinnostunut kuulemaan lähinnä niistä huonoista puolista. Niin että voisin tehdä valistuneita arvioita omien tekojeni seurauksista.

Omalta kohdaltani tulee mieleen se, että eron vuoksi molemmat poikani ovat liki katkaisseet välit isäänsä. Eron jälkeen he jäivät vuoroviikkoilemaan, kunnes molemmat halusivat muuttaa kokonaan minun luokseni, eivätkä halua nähdä isäänsä yhtä ruokailua pidempään.

Ei, minä en ole haukkunut isäänsä, vaan ero mahdollisti tämän. Isä on luonteeltaavaan hallitseva ja pakottava. Kun olimme ydinperhe, niin minä olin puskuri ja pehmentäjä isän ja poikien välissä. Olen nimittäin sovitteleva ja kompromissia etsivä. Kun pojat joutuivat puolustamaan itse itseään, niin he jäivät alakynteen, eivätkä nähneet muuta ulospääsyä kuin sen, että ovat mahdollisimman vähän tekemisissä. Nyt poikani ovat jo aikuisia, ja ovat sanoneet, etteivät kestäneet sitä syyllistämistä. Ennen eroa minä kannoin syyllisyyden.

Tämä nyt kuitenkin tulee ulkopuolelta ja itse kokemattomalta, nuorten mt-palveluissa ja perheneuvolassa työskennelleeltä. Ero itsessään ei ole se ongelma. Lapsi/nuori kyllä toipuu siitä, että vanhemmat eivät enää halua olla parisuhteessa keskenään ja asua yhdessä. Ne riskit liittyvät paitsi eroa edeltävään perhetilanteeseen myös siihen miten vanhemmat järjestävät asiat eron jälkeen, miten onnistuu yhteydenpito, vastuunjako, lasten asioista huolehtiminen, suhteen turvaaminen molempiin vanhempiin, lapsen asema uusperheessä jne. Asioita, joista lapsi ei välttämättä koskaan täysin toivu on esimerkiksi yhteyden menettäminen kokonaan toiseen vanhempaan, kokemus siitä että ettei ole toivottu kummassakaan kodissa tai ettei ole vanhemmilleen tärkeä, tai käsittelemätön syyllisyys toisen vanhemman rakastamisesta jos vanhempien välillä on vastakkainasettelua. Toki näistäkin voi toipua, mutta ei välttämättä.

Luin vuosia sitten siihen mennessä tehdyn ainoan pitkittäistutkimuksen. Ydinviesti oli, että erolapset eivät oikein kykene solmimaan pitkäaikaisia ihmissuhteita. Heille on normaalimpaa vaihtaa puolisoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen elämän voi suistaa raiteiltaan riitainen ero, mutta myös mikä tahansa muu traumaattinen kokemus. Tai sitten mitään traumaattista ei edes tapahdu, vaan on perinnöllinen taipumus sairastua esim. skitsofreniaan.

Asiallisesti hoidettu ero jossa lapsi saa tukea omiin tunteisiinsa ja jossa ei haukuta ex-puolisoja voi olla ihan hyvä vaihtoehto jos toinen vaihtoehto on täydellinen tunnekylmyys ja riitaisa ilmapiiri.

Kun itse erosin, ulkoisesti mun parisuhteessani ei ollut mitään vikaa ehkä monen mielestä. Meillä oli kuitenkin täysin vinksahtaneet roolit, ja jos olisin jatkanut tätä suhdetta lapsille olisi muodostunut hyvin kummallinen käsitys elämästä ja parisuhteesta. Käsitys siitä että äiti hoitaa kaikki kotityöt, ja että äitiä voi kohdella kuin koiraa. Että kaikkien muiden syntympäiviä juhlitaan, paitsi äidin.

Koska en saanut osakseni kunnioittavaa kohtelua lasten isältä, on kestänyt aika pitkään ansaita takaisin lasten kunnioitus. Uusi kumppani on ollut tässä tärkeä tuki, ja muistuttanut lapsiani siitä että minä olen se joka heille kaiken järjestää ja mahdollistaa.

Vanhempien parisuhteen malli periytyy helposti, joten jos äiti opettaa poikansa siihen että kotityöt ovat tyttöjen hommia joita miehet eivät osaa, ei tarvitse miettiä pitkään miksi aikuinen mies ajattelee samoin?

Mutta millä tavalla lapsesi ovat reagoineet eroon? Se tässä nyt varsinaisesti kiinnosti. Ehkä vähän turhan vaikea aihe. Pitäisi pystyä kriittisesti tarkastelemaan omien tekojensa vaikutuksia. En siis epäile etteikö sinunkin kohdallasi ero tuonut enemmän hyvää kuin huonoa, mutta olisin kuitenkin tällä hetkellä kiinnostunut kuulemaan lähinnä niistä huonoista puolista. Niin että voisin tehdä valistuneita arvioita omien tekojeni seurauksista.

Poika oireili silloin kun ero oli kesken, häiriökäyttäytymistä koulussa jne. Mutta hyvin helposti kaikki ongelmat laitetaan sen piikkiin että vanhemmat ovat eronneet. Tiedän luokkakavereitaan, jotka ovat ydinperheistä ja joilla on huomattavasti enemmän näitä wilma-merkintöjä kuin omallani.

Kun erokevät oli ohi ja kesäloman jälkeen olimme kaikki rennompia ja koulu taas alkoi ei ole ollut viime vuonna minkäänlaisia ongelmia. Toivon ettei tulisikaan. Se mikä on tässä auttanut on että lapsilla on selkeä tieto siitä missä ovat ja mitä tapahtuu.

Hmmm. Teinipoikani on masentunut. Sanoo olleensa xx vuotta, ja tuona vuonna me erosimme. En tiedä, onko tämä reaktiota eroon vai ei.

Mistä sen voi tietää, johtuuko lapsen ongelmat juuri erosta?

Vierailija kirjoitti:

Luin vuosia sitten siihen mennessä tehdyn ainoan pitkittäistutkimuksen. Ydinviesti oli, että erolapset eivät oikein kykene solmimaan pitkäaikaisia ihmissuhteita. Heille on normaalimpaa vaihtaa puolisoa.

Mielenkiintoista. Omassa tuttavapiirissä juuri erolapsilla on nyt aikuisena pitkiä suhteita, kun eivät halua omien lastensa kokevan samaa.

.

.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mistä sen voi tietää, johtuuko lapsen ongelmat juuri erosta?

Ehkä joissain tapauksissa voi, jos oireilu on alkanut eron aikoihin.

Luultavasti sellaisiakin on jotka eivät koskaan toivu, mutta varmaan hyvin vähän. Itse toivuin parissa vuodessa, olin aika pieni silloin. Melkein arvelen, että ero on isommille lapsille kovempi paikka, koska heidän on vaikeampi hyväksyä muutosta.