Kuolemanpelko synnytyksessä!

Äitien menehtyminen synnytyksen yhteydessä on Suomessa saatu todella alhaiseksi. Se on oikeasti äärimmäisen epätodennäköistä, liikenne on suurempi riski, jos ajat esim. autoa.



Tapahtuiko ensimmäisessä synnytyksessä jotain vai onko sinulle muuten vain muutoksen pelko, joka muuttuu kuolemanpeloksi?

Mutta niin sitä vaan täällä edelleen porskutetaan, vaikka lapset ovat nyt kaikki jo isoja :) Ymmärrän pelkoasi silti hyvin, koska edelleen muistan sen järjenvastaisen fiiliksen. Kävi itse juttelemassa etukäteen pelkopolilla, siitä oli ehkä vähän apua. Tosin jos sinne menet, muista kertoa KUOLEMANpelostasi, älä niinkään synnytyspelosta. Mulle kun ensin tuputettiin vartti sektioriskejä, vaikka sitä pelkäsin etukäteen jo muutenkin enemmän kuin alatiesynnytystä :-/



Totuus on, että Suomessa juuri kukaan ei nykyaikana enää kuole synnytykseen. Ja nekin harvat tapaukset, joita tulee, ovat yleensä johtuneet riskisynnytyksistä (äidillä joku perussairaus). On oikeasti huomattavasti todennäköisempää jäädä auton alle tai kuolla kotiinsa kuin menehtyä synnytykseen. Kaikki menee hyvin, luota siihen.

Toisin on esim. liikenneonnettomuuksissa ja kotitapaturmissa, joiden riski on monisatakertainen! Edellisen sanoin: luota rauhassa siihen, että kaikki menee hyvin. Ja mene vaikka juttelemaan pelkopolille, jos et pääse pelosta pian yli.

ns. " jokapäiväisistä" asioista.

Tuon takia en ole pelostani mitään kenellekään puhunut.. Kun en pelkää synnytystä, vaan pelkään yleensäkin kuolemista siinä synnytyksessä!



Huvittavinta on se, että mies pelkää myös, vaikka emme ole asiasta keskustelleet! Sanoi vain kun totesin, että parin viikon päästä meitä on jo neljä, että hänestä se ei ole ollenkaan pelottavaa, vaan se jos meitä ei ole enää edes kolmea!



Synnytys oli kai aika traumaattinen molemmille.. ei mitään sen hurjempaa sattunut, mutta toksemian takia käynnistettiin ja lapsi jouduttiin vähäksi aikaa viemään heräilemään.. Ei siis mitään ihmeellistä! Ehkä se pelko johtuu siitä, että meille ei annettu aikaa keskustella synnytystä läpi vaan melkein heti piti miehen lähteä kotiin! Jäi sitten ne pelkotilat varmaankin vähän päälle..



Järkevästihän tähän pitäis suhtautua ja antaa elämän viedä! Mutta se on jotenkin mahdotonta! Viikon päästä on käynnistysharkinta äitipolilla ja aion kyllä esittää toivomuksen, että käynnistetään ennen kuin mahdollisesti toksemia iskee.. Esikoisesta kun se tuli 40+1!



huoh! Suututtaa tällainen typerä pelko!

kun onhan se aikamoinen voimanponnistus. Jos ja kun siihen valmistautuu (synnytykseen), niin elimistökin on sitten valmis pusaamaan lapsen ulos " läpi helvetin ja kiirastulen" . Mä en itse ole synnyttänyt alakautta, kun hätäsektioon piti mennä niin haipakalla, mutta muistelen kyllä, että ennen synnytystä iski sellainen levottomuus ja odottava fiilis. Kuin olisi tosiaan valmistautunut johonkin maratoniin, elimistö alkoi toimia ihan eri tavalla, ja sitä oli vähän rauhaton, levoton ja herkkä.



Hätäsektio siihen saumaan oli aikamoinen fiiliksen tappaja, kun sen sijaan että itse olisi ollut aktiivisesti tekemässä jotain lapsen syntymän eteen ja " näyttämässä kyntensä" , sitä joutuikin avuttomaksi leikkauspöydälle, maski naamassa. Sen jälkeen morfiinipöllyssä olinkin täysin kaheli ja pompin ylös-alas sängyssä kuin levoton sielu.

Tai henkilökohtaiselle synnytyssalikierrokselle?

Se auttaisi varmana paljon.

Mutta väistämättä mieleen tulee, että onko se luonnon oma keino valmistaa läheisiä kuolemaan?



Vai onko tässä kyseessä se, että tietää, että tulee toinen huomionviejä, vauva, esikoiselle ei jää enää niin paljon aikaa.. suree jo tavallaan sitä, ettei esikoinen ole enää se " ainoa" .. Suree jo esikoisen puolesta sitä huomion vähenemistä? Ja miehenkin ehkä..



En tiedä! Hullua tämä on.. Toivon vain kovasti, että tämä olisi jo ohi!!



ap

Henkivakuutukset kuntoon. ;)

Omasta puolesta tietää, että ei tarvis ainakaan tuskissa lähteä, kyllä sieltä morfiinia sen verran saa. Synnytystuskat on eri. Niinkauan kuin on tuskia, on hyvä merkki vaan.

Ja niin, minäkin pelkäsin kuolevani ekassa synnytyksessä, ja sitten pelkäsin etten kuolekaan. Toisessa taas oli tuskia, morfiinia ja sit päätin että en minä halua kuolla. Sanoivat vaan hoitohenkilöt että sillä hetkellä kun olin päättänyt (en kertonut) että en todella aio kuolla, niin oli kehon toiminnoissa tapahtunut iso muutos parempaan. Eli henkisellä puolella on vaikutusta.



Eli neuvoni on, päätät vaan taistella viimeiseen asti ja senkin yli mitä ikinä eteen tulee! Ja että SINUN ei tarvitse surra omaistesi puolesta. He kyllä hoitavat sen sitten jos tarvitsee, toivottavasti sitten vasta kun olet 100-vuotias tai jotain. Ite sitä vaan pääsee ja vapautuu, jos kuolee, pääsee pilven reunalle katselemaan maailmaa, ite ei menetä mitään, tuntuu et elämä jatkuu vielä kuoleman jälkeenkin jotenkin " maailmankaikkeudessa" , näkee ja kuulee kaiken mitä haluaa, ilman surua. ;) Ja se on suorastaan itsekästä. Omaisten puolesta nimenomaan kannattaa taistella synnytyksessä, ja sen, että itse saat osallistua perheesi arkeen, etkä vaan katsella sieltä pilven reunalta. Tämäkin tuli mieleen omissa morfiinihöyryissäni. En tiedä, oli aikamoinen rajatila-kokemus, taisin olla ruumistani irrallaan tai ainakin olin tosi vahvoissa aineissa. :)



Pointti taisi olla se, että TAISTELE, ja ole vahva. Toisia ihmisiä et voi tukea muuten kuin olemalla itse vahva. Eikä kannata surra heidän puolestaan. Ja kaikkihan voi mennä myös tosi hyvin eikä tule mitään rajatilakokemuksia. ;)