Lue keskustelun säännöt.
Antakaa mulle diagnoosi (mt). Onko muita samanlaisia?
06.08.2019 |
Kun olen näin lähemmäs nelikymppisenä tajunnut, että en oikeasti rakasta ketään (paitsi tietty lapsiani omalla tavallani), en ole koskaan rakastanut. Enkä tunne paljoa muutakaan. Jonkinlainen tunnekylmyys ainakin. Sitä kun jäi vaille hyväksyntää ja välittämistä lapsena, en muista esim. ainuttakaan halausta.
On vain yksi asia joka saa mieleni liikuttumaan, joka saa minut elämään, joka saa vaikka itkemään. Se asia on musiikki... Luurit korvilla vajoan aina haaveisiin...
Kommentit (6)
Ei se mikään diagnoosi ole. Et vaan tunnista omia tunteitasi. Ne on ehkä syväjäädytettyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen vähän samanlainen. Mutta mä sain kyllä halauksia ja välittämistä lapsena, ainoa vaan että minä en PITÄNYT siitä. Yritin jo aika pienenä välttää sellaista ja saada olla rauhassa.
Tai mulla oikeastaan niin, että rakastan monenlaista, mutta sillä lailla yleisellä tasolla, en esim. ole halunnut itselleni aikuisena ihmissuhteita kuten ystävät, kaverit, parisuhteet, lapset. Silti kun kuljen vaikka kävelylenkillä, tuntuu välillä että pakahdun rakkaudesta luontoon, eläimiin pienimmistä hyönteisistä alkaen, ihmisiinkin varsinkin pieniin söpöihin lapsiin - mutta en halua näiden kanssa silti lähempään tekemiseen. Katselen ja rakastan, ja pidän erakkouteni omassa elämässäni haluamatta siihen ketään. Aseksuaalisuus auttaa kummasti että tällainen elämä on luonteva valinta. Ilmeisimmin olen myös aromantikko, koska en ole tosiaan koskaan aikuisella iällä kenenkään läheisyyttä kaivannut.
Jos pystyt rakastamaan lapsiasi, etkä siirrä ongelmiasi eteenpäin heille, et voi olla kovin sairas.
Jos olet työkykyinen ja elätät itsesi ja katraasi, siinä on jo enemmän mitä mukaan voi sinulta vaatia.
Jos vielä itse osaat olla jotenkuten tyytyväinen itseesi ja elämääsi, niin siinä se. Enempää ei tarvita.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Sinulla on vain kiintymyssuhdehäiriö. Se ei ole mt ongelma. Terapialla korjattavissa.
Kakkahattutäti kirjoitti:
Jos pystyt rakastamaan lapsiasi, etkä siirrä ongelmiasi eteenpäin heille, et voi olla kovin sairas.
Jos olet työkykyinen ja elätät itsesi ja katraasi, siinä on jo enemmän mitä mukaan voi sinulta vaatia.
Jos vielä itse osaat olla jotenkuten tyytyväinen itseesi ja elämääsi, niin siinä se. Enempää ei tarvita.
Joo, siinä mielessä tämä on hyväksi, että tiedän olla siirtämättä samaa lapsilleni. Olen tietoisesti opetellut halimaan ja pussamaan. Sanomaan että rakastan ja ovat tärkeitä. Ottamaan syliin ja lohduttamaan silloinkin, kun lapsi on "tehnyt väärin". On ihana kun he tulevat syliin ja vaativat läheisyyttä jne. kun itse en olisi lapsena uskaltanut mennä lähellekään vanhempiani. Olen työkykyinen, pidetty työntekijä, viihdyn työssäni :)
Ehkä lähinnä haen selitystä sille, miksi en päästä aikuisia tai muita tuttuja lähelleni...
Tiedät jo itsekin, eihän tuo ole muuta kuin sitä että lapsena et ole saanut tarpeeksi läheisyyttä ja hyväksyntää joten oma tunne-elämäsi on jäänyt kehittymättä täyteen muotoonsa.