Ensikokemukseni julkisen puolen mielenterveyspalveluista

Otin ensimmäistä kertaa yhteyttä terveyskeskukseen pääni sisäisten asioiden selvittämiseksi. Kynnys on ollut korkealla tehdä ensimmäinen siirto kiitos muiden ihmisten kertomien ikävien kokemusten ja oman ylpeyteni. Tietynlainen ”hullun stigma” myös pelotti.

Vihdoin kuitenkin rohkaistuin ja otin yhteyttä terveysasemalle, sillä patoutuneita ongelmia alkoi olla aivan liikaa ja lapsuudesta saakka jatkuneet sosiaaliset pelkotilat ottivat taas ylivallan arjessa. Päätin tehdä sen sähköisesti, sillä soittaminen pelotti aivan liikaa. Vatvoin viestin kirjoittamista viikkoja. Mietin sitä kai jo vuosi sitten tai kaksi. Tai kolme vuotta sitten. En tarkalleen muista, milloin ensimmäistä kertaa minussa heräsi ajatus avun hakemisesta. Ehkä siitä on jo kymmenen vuotta. Tai viisitoista.

Sain kuin sainkin viestiini nopean vastauksen. ”Soita hoitajalle numeroon xxxxxx maanantaina klo 12-13” Soittaminen pelotti, mutta olin toiveikas. Koko viikonlopun olin ahdistunut ja pelkäsin soittoa etukäteen. Päätin kuitenkin, että nyt tämä ongelma pitää saada eteenpäin ja oloni oli jopa hieman levollisempi kuin tavallisesti. Tuntui hyvältä, kun tiesi saavansa apua.

Sitten tuli se päivä, kun piti soittaa ja varata aika sairaanhoitajalle. Valvoin yöllä myöhään ahdistuneena sängyssä pyörien, heräsin aivan liian aikaisin ahdistuneena pyörimään. Kun kello löi 12 aloin tuijottaa puhelintani. Soitanko vai enkö soita. Vihdoin kuitenkin rohkaistuin ja painoin ”soita”. Varattua tuuttasi. Soitin uudelleen vähän ajan päästä. Taas varattu. Soitin kolmannen kerran. Taas varattu. Odotin sitten siihen asti, kunnes oli enää viisi minuuttia puhelinaikaa jäljellä. Soitin, puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut enää.

Päällimmäinen tunne oli pettymys. Miksei minulle vastattu, vaikka muille oli vastattu. Sitten oloni meni taas surkeaksi, toivottomuus valui taas sisääni ja aloin lähes itkeä. Minun pitäisi odottaa taas ainakin vuorokausi ja soittaa uudelleen. Koska olen aina kärsinyt pahasta puhelinfobiasta, pelkkä ajan varaaminen tuntuu suurelta urheilusuoritukselta. Ajan, jota joudun luultavasti myös odottamaan hyvin pitkään.

Odottamista ja odottamista. Ja lopulta saa kuitenkin vain lääkkeet kouraan ja olalle taputuksen. Terapiasta voivat monet onnettomat sielut vain haaveilla.