Onko henkinen yhteensopivuus yliarvostettua parisuhteessa?

Treffailen sellasta mukavaa sängynlämmikettä. Mul on leppoisaa ja helppoa hänen seurassa (sekin on jo paljon), mut koska meillä ei oo kauheesti yhteistä, oon ajatellut et lyhytaikaistahan sen on oltava.

Mutta! En usko enää yhteisasumiseen tai ns elämänkumppanuuteen muutenkaan, ja oon alkanut pohtia, entä jos erityinen fyysinen kemia onkin paras mahdollinen perusta parisuhteelle? Entä jos parisuhteelta ei vaan kannata vaatia mitään muuta? Seksikin voi tehdä onnelliseksi, ja moneen asiaan riittää ystävien tuki.

Näkökulmia, kokemuksia?