Naiset, jotka vihaavat feministejä

Yksi ongelma käy ilmi jo haastattelua sovittaessa. Kumpikaan feminismikriitikoistani ei halua esiintyä artikkelissa omilla nimillään. Jotain kuitenkin voin kertoa heistä: molemmat ovat Helsingissä asuvia kolmekymppisiä naisia. Kutsun heitä kirjaimilla A ja B. A on tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa humanistisessa tiedekunnassa ja pienen lapsen äiti. B työskentelee kulttuurialalla ja elää yksin. He eivät tunne toisiaan entuudestaan. Tapaamme B:n luona.
KC: Mutta eikö Suomi pyöri miesten tahdon mukaan?

A: Radikaalifeministien luoma ja ylläpitämä salaliittoteoria, jonka mukaan miehet systemaattisesti sortavat naisia ja vaikeuttavat naisten täysvaltaista osallistumista yhteiskunnan toimintaan on täysin absurdi. Suomessa naisten osuus työntekijöistä on kasvanut huimasti sotien jälkeen. Koulutuksen, etenkin korkeakoulutuksen, osalta naiset ovat jo ohittamassa miehet. Suomessa on merkittävissä ja vaikutusvaltaisissa asemissa olevia naisia niin yritysmaailmassa, yliopistoissa kuin politiikassa. Nämä faktat osoittavat, että naisilla on tasavertainen mahdollisuus toimia vaativissa tehtävissä, yksilöllisten kykyjensä ja ominaisuuksiensa puitteissa. Sivuhuomautuksena: feministit ovat harvemmin ruinaamassa sukupuolikiintiöitä kaivoksiin, öljynjalostamoihin tai viemäreihin.

B: Katsotaanpa, miten suomalaiset miehet tähän naisten sortamiseen pystyisivät. Tilastoissa miehet ovat kaikilla sosioekonomisilla ja henkisillä mittareilla mitattuina naisia huonommassa asemassa. Syrjäytymisriski miehen kohdalla on paljon suurempi kuin naisen. Alkoholismi, riski kuolla väkivaltaisesti tai oman käden kautta – kaikissa näissä miehet ovat yliedustettuina. Näistä tosiasioista huolimatta valtaosa feministeiksi itseään kutsuvista kuluttaa kaiken energiansa taisteluun naisten olojen parantamiseksi. Olojen, jotka ovat tilastojen valossa suorastaan loistavat.

A: On naurettavaa puhua valkoisen duunarimiehen oletetusta etuoikeudesta, jota hänellä ei enää ole. Anteeksi, mutta milloin valkoinen duunarimies on ollut Suomessa etuoikeutetussa asemassa? Milloin suomalainen duunarimies on voinut olettaa elämältä muuta kuin sitä, että työtä tekemällä saa toimeentulon? On harhaista väittää, että duunarimies pitäisi lähtökohtaisesti itsellään jotain muita "etuoikeuksia". Jos mies on tehnyt työnsä hyvin, silloin on voinut saada, nimenomaan saada, itselleen rouvan ja lapsiakin. Mutta nämä on täytynyt pitää myös leivässä. Yhtä naurettavaa kuin puhuminen valkoisen duunarinmiehen etuoikeudesta, on sanoa, että sodissa ensisijaisia kärsijöitä ovat naiset, koska he menettävät miehiään ja veljiään. Eli unohdetaan, ketkä sitä sotaa todella käyvät.