Onko teistä äideistä kukaan lähteny kävelemään uhmaikäisen takia?

Miten kävelemään? Ai että olisi hylännyt lapsensa uhmaiän takia? No ei olisi käynyt pienessä mielessäkään. 

Mitä tarkoitat ”lähteä kävelemään”?

Siis mitä ihmettä? En todellakaan hylkää lastani normaalin kehitysvaiheen takia. Miten voi juolahtaa edes mieleen kysyä? Kaikkien ei pitäisi hankkia lapsia.

Lähde sitten jo tässä vaiheessa. Et nimittäin tule kestämään murrosikää mitenkään päin jos pieni uhmailu jo saa miettimään lähtemistä. Uhmaikä on lasten leikkiä teinidraaman rinnalla. 

Täälläkin alkaa riittää. Hermolepo tekis hyvä, mut ei oikeen pääse.

Vanhemmuudesta ei "lähdetä kävelemään". Ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Vanhemmuus on elämänmittainen sitoumus. 

Kolmen teinin äitinä toivoisin, että voisimme palata aikaa, jolloin heillä oli vain uhmaikä. Kyllä sekin koville otti joskus, mutta ei ole mitään verrattuna teinikuvioihin. Pienten kanssa pienet murheet, isojen kanssa isot murheet. 

Ei tietenkään. Se on vain yksi elämänvaihe lapsen elämässä. Ohimenevä.

Joka sitä ei kestä, pitää ns. mennä itseensä, mietisekellä elämän tosiasioita:

Miksi en kestä lapsen uhmaikää, kun kaikki muut perusnormaalit äidit  sen kestävät?

Tietenkin sillä edellytyksellä, että lapsi terve.

Muussa tapauksessa se voi olla tosissaan vaikea, mutta muista silloinkin, lapsi ei ole valinnut sinua äidikseen,

sinä olet valinnut lapsen, synnyttämällä hänet.

Pieni lapsi on syytön kaikkeen!

Kyllä minä joskus lähdin vähän pidemmälle lenkille ja jätin uhmailijan isänsä seuraksi. Mutta ei ikinä käynyt mielessäkään, että sen pidemmälle kävelemään lähtisin. 

Lakkaa olemasta naurettava. Uhmaikä on vielä pienin vastoinkäymisistä ennen kuin lapsi on täysi-ikäinen. Kun hommaan on lähdetty, se hoidetaan kunnolla, vaikka väliin vituttaakin niin että naama on irrota.

Aikuisen äiti

Vierailija kirjoitti:

Lähde sitten jo tässä vaiheessa. Et nimittäin tule kestämään murrosikää mitenkään päin jos pieni uhmailu jo saa miettimään lähtemistä. Uhmaikä on lasten leikkiä teinidraaman rinnalla. 

Ja molemmat menevät aika nopeasti ohi.

Helpottaa asennoitumista kun hankkii tietoa aiheesta. Itselläni auttoi kun muistelin omaa murrosikää ja niitä hormonimyrkyisiä ajatuksiani silloin.

Siitä vaikeimmasta murrosikäisestäni kehittyi mitä ihanin ihminen ja hän on nyt ponteva ja fiksu perheenäiti.

Jos lähteä kävelemään tarkoittaa tässä sitä, että lähtee yksin lenkille, kuuntelee musiikkia ja ottaa omaa aikaa ja rauhoittuu niin monta monta kertaa, sitten palaan virkeämpänä perheen luo.

Ymmärrän sinua ap. Lapsen uhmaikä voi oikeasti aivan hirveää, ja vielä jos omat tukiverkot ovat riittämättömät.

Jos päätät "lähteä kävelemään", huolehdi että lapsi saa hyvän hoivan. On adoptiomahdollisuus, sekä sijais-, ja viikonloppuperheitä. Neuvolan kautta kotipalvelua jaksamisen tueksi? Isovanhempien apu? Puolison vastuu?

Itsekin aikoinaan luulin, ettei lapsista voisi koskaan ajatella mitään pahaa ja aina selviäisi kaikesta. Todellisuus on kuitenkin raadollinen, ja ne ketkä ongelmaa vähättelee, eivät tiedä todellisesta ongelmasta mitään.

Tsemppiä todella paljon <3 Yleisessä keskustelussa vallitsee vähän sellainen ilmapiiri, että uupumuksesta pitää puhua, mutta liian väsynyt ei saa silti olla.

Vierailija kirjoitti:

Lähde sitten jo tässä vaiheessa. Et nimittäin tule kestämään murrosikää mitenkään päin jos pieni uhmailu jo saa miettimään lähtemistä. Uhmaikä on lasten leikkiä teinidraaman rinnalla. 

No se riippuu. Minulle ainakin omien lasten 2-3-v. uhmaikä oli todella raskasta aikaa johtuen varmaan siitä, että itse olen vastaavassa iässä saanut paljon tukkapöllyä yms. Omien tunteiden hallinta oli todella vaikeaa. Vieläkin muistan, kuinka huonoksi äidiksi itseni koin kun tuli huudettua niin pienelle lapselle, ja senkin tunteen muistan kun tekisi mieli antaa niin että tuntuu..

Teinien kanssa on ihan mukavaa, vaikka toki he itsenäistyvät ja uhmaavat vanhempiaan. Mutta minulle ainakin tämä on ihan suhteellisen helppoa, sillä teinien temmellykset eivät vedä itsessäni kaikkia niitä kiukun ja vihan tunteita esiin. Teinien kanssa en myöskään jatkuvasti pelkää traumatisoivani heitä kun asetan rajoja ja sanon tiukemmin. Jonkun 2-vuotiaan kanssa on vaikeaa, kun ei oikein tiedä täysin miten hän kokee ja ymmärtää kaikki sanomiseni.

Jälkikäteen olen lukenut aiheesta ja ymmärtänyt että itse taannuin oman uhmaikäisen kanssa omaan lapsuuteeni. Lasten teini-ikä voi olla erityisesti niille vaikeaa aikaa, jotka ovat paljon tukahduttaneet tunteitaan vastaavassa iässä, mutta joillekin taas ihan sellainen ok kehitysvaihe, joka menee painollaan. Tietysti riippuu lapsistakin, kyllä osa teineistä tuottaa enemmän murhetta kuin toiset. On hyvä myös muistaa, että osa uhmaikäistä on myös vaikeampia kuin toiset ja sen lisäksi tuossa vaiheessa vanhemmalla painaa oman ajan puute. Missään välissä ei välttämättä kerkeä hengähtää ja laittaa asioita kontekstiinsa.

Ap:lle sanoisin, että kyllä se helpottaa nopeammin kuin uskotkaan. Yritä tukea paljon lapsen itsenäistymispyrkimyksiä, mutta älä kohtele vanhempana kuin onkaan. Moni vanhempi kamppailee tuossa vaiheessa. Kyllä se helpottaa. Ja aina tulee uusia vaiheita, mutta turha niitä on nyt murehtia.

Vierailija kirjoitti:

Lakkaa olemasta naurettava. Uhmaikä on vielä pienin vastoinkäymisistä ennen kuin lapsi on täysi-ikäinen. Kun hommaan on lähdetty, se hoidetaan kunnolla, vaikka väliin vituttaakin niin että naama on irrota.

Aikuisen äiti

Sinä olet naurettava. Miksi vähättelet toisen ongelmaa noin paljon? Jokaisella on oma taistelunsa ja ihmiset kokevat vastoinkäymiset eri tavoin. Olisitko voinut ehkä sanoa jotain kannustavaa väsyneelle vanhemmalle mieluummin?

https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-on-uh…

Täällä taitaa nyt moni murrosikäisen vanhempi kirjoitellia. Aika kultaa muistot helposti. Kyllä vanhempaansa tahallaan ärsyttävä 3-vuotias voi saada äidin aivan räjähtämispisteeseen, varsinkin jos hän on yksin kotona ottamassa kaiken uhmaikäisen keksimät uhmailut vastaan. Juuri vastaavan ikäinen lapsenlapsi oli hoidossa ja mieleeni tuli nämä ajat. Onneksi ovat takanapäin!

Kyllähän ne teinitkin ovat oma lukunsa, mutta he eivät (ainakaan päivittäin) ala muuten vain kiivetä pitkin kirjahyllyä, paukutella tavaroita rikki tai vedä kerran tunnissa lattialla itkupotkuraivareita kun eivät saa haluamaansa keksiä kaapista. Pahintahan tuon ikäisen kanssa ovat oman hermon menetykset. On helpompi elää itsensä kanssa sen jälkeen kun on huutanut teinille kun vertaa oloa siihen, kun on huutanut naama punaisena sille 3-vuotiaalle.

Teinit eivät yleensäkään vaadi myös vanhemmalta läsnäoloa ja huomiota jatkuvasti, on kykyä ja halua elää myös omaa elämää ilman että äiti on vierellä. Äitikin pääsee jumppaan tai vaikka viinilasilliselle kaverin kanssa. Kovasti olette tuomitsematta unohtaen samaan aikaan kuinka kuormittavaa vanhemman elämä on pikkulapsiaikana.

Kolmen mummi

Vierailija kirjoitti:

Kolmen teinin äitinä toivoisin, että voisimme palata aikaa, jolloin heillä oli vain uhmaikä. Kyllä sekin koville otti joskus, mutta ei ole mitään verrattuna teinikuvioihin. Pienten kanssa pienet murheet, isojen kanssa isot murheet. 

Tämä on kamalinta mitä voi sanoa väsyneelle ja ärsyyntyneelle pienen lapsen vanhemmalle. Ihan pakko hieroa päin naamaa että pahemmaksi vaan menee? Mietin joskus, kun itsekin näitä kommentteja kuulen, että sanojan on pakko olla jotenkin mielenvikainen ja katkeroitunut.

Miten olisi jos edes kerran sieltä suusta tulisi ulos vaikka ”hei mä tiedän miten rankkaa toi voi olla, usko pois se menee ohi”?

Mutta ei, se se on vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lakkaa olemasta naurettava. Uhmaikä on vielä pienin vastoinkäymisistä ennen kuin lapsi on täysi-ikäinen. Kun hommaan on lähdetty, se hoidetaan kunnolla, vaikka väliin vituttaakin niin että naama on irrota.

Aikuisen äiti

Sinä olet naurettava. Miksi vähättelet toisen ongelmaa noin paljon? Jokaisella on oma taistelunsa ja ihmiset kokevat vastoinkäymiset eri tavoin. Olisitko voinut ehkä sanoa jotain kannustavaa väsyneelle vanhemmalle mieluummin?

Entisenä omaishoitajana ja nepsyoireisen kasvattaneena, nyt ei irtoa. Muut hoitavat empatian. Tunteilusta ja paskpis ta fiiliksistä huolimatta joskus (ja joka tapauksessa) on vaan purtava hammasta ja mentävä eteenpäin, leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä tai uutta päivää. Matka on pitkä ja tie mutkainen, välillä puhalluttaa, väliin kompuroi, mutta elämää se vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lakkaa olemasta naurettava. Uhmaikä on vielä pienin vastoinkäymisistä ennen kuin lapsi on täysi-ikäinen. Kun hommaan on lähdetty, se hoidetaan kunnolla, vaikka väliin vituttaakin niin että naama on irrota.

Aikuisen äiti

Sinä olet naurettava. Miksi vähättelet toisen ongelmaa noin paljon? Jokaisella on oma taistelunsa ja ihmiset kokevat vastoinkäymiset eri tavoin. Olisitko voinut ehkä sanoa jotain kannustavaa väsyneelle vanhemmalle mieluummin?

Entisenä omaishoitajana ja nepsyoireisen kasvattaneena, nyt ei irtoa. Muut hoitavat empatian. Tunteilusta ja paskpis ta fiiliksistä huolimatta joskus (ja joka tapauksessa) on vaan purtava hammasta ja mentävä eteenpäin, leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä tai uutta päivää. Matka on pitkä ja tie mutkainen, välillä puhalluttaa, väliin kompuroi, mutta elämää se vaan on.

Ja itse asiassa, pahinta on loppujen lopuksi kuitenkin se huoli, joka jatkuu. Pienen lapsen elämää voi hallita, ison ei. Siksi uhmaikä on pieni murhe, vaikka eihän sitä siinä hetkessä ajattele. Onhan kolme kuukauttakin lyhyt aika ihmisen elämässä, vaikka loputtomalta tuntuva aika silloin, kun kanniskelee koliikkivauvaa.