Onko teistä äideistä kukaan lähteny kävelemään uhmaikäisen takia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lakkaa olemasta naurettava. Uhmaikä on vielä pienin vastoinkäymisistä ennen kuin lapsi on täysi-ikäinen. Kun hommaan on lähdetty, se hoidetaan kunnolla, vaikka väliin vituttaakin niin että naama on irrota.

Aikuisen äiti

Sinä olet naurettava. Miksi vähättelet toisen ongelmaa noin paljon? Jokaisella on oma taistelunsa ja ihmiset kokevat vastoinkäymiset eri tavoin. Olisitko voinut ehkä sanoa jotain kannustavaa väsyneelle vanhemmalle mieluummin?

Entisenä omaishoitajana ja nepsyoireisen kasvattaneena, nyt ei irtoa. Muut hoitavat empatian. Tunteilusta ja paskpis ta fiiliksistä huolimatta joskus (ja joka tapauksessa) on vaan purtava hammasta ja mentävä eteenpäin, leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä tai uutta päivää. Matka on pitkä ja tie mutkainen, välillä puhalluttaa, väliin kompuroi, mutta elämää se vaan on.

Kannattaako kommentoida, jos ei ole mitään kannustavaa sanottavaa? Eikö voi vain olla kirjoittamatta? Vai se oma paha oloko pitää kaataa toisen niskaa?

Tasan jokainen äiti tietää sen hetken, kun ei jaksaisi enää yhtään kiukkua, itkua tai provosointia lapselta. Uhmaikä on raskas vaihe, ja on todella ääliömäistä vähätellä väsyneen ihmisen vaikeuksia.

Ihan jo tällaisen taaperoikäisen kanssa ajatus on käynyt useinkin mielessä. Onhan se ollut itselläni selviytymiskeino moneen asiaan: oon lähtenyt kävelemään kouluista, työpaikoista, ihmissuhteista... Tosissaan en kyllä ikinä tästä lähtisi. Koulut, työt ja ihmissuhteet pärjää ja menee eteenpäin ilman muakin, mutta tuo pieni ihmeellinen ihmisen alku ei siitä mun lähtemisestä ikinä toipuisi ennalleen. Välillä odotan hammasta purren hoitovuoron vaihtoa, että pääsen lähtemään yksin ihan mihin vaan, mutta kyllä jo heti ovesta poistuttua tulee huono omatunto ja ikävä.

Ei ole kyllä käynyt mielessäkään enkä vieläkään innostu ajatuksesta. Otapa neuvolassa puheeksi oma jaksaminen tai varaa suoraan lääkäriaika. Saat lähetteen johonkin suuntaan ja sun elämän v*tutus hoidetaan kuntoon. Voimia sulle ja lapsille!

Jo-kaa päivvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lakkaa olemasta naurettava. Uhmaikä on vielä pienin vastoinkäymisistä ennen kuin lapsi on täysi-ikäinen. Kun hommaan on lähdetty, se hoidetaan kunnolla, vaikka väliin vituttaakin niin että naama on irrota.

Aikuisen äiti

Sinä olet naurettava. Miksi vähättelet toisen ongelmaa noin paljon? Jokaisella on oma taistelunsa ja ihmiset kokevat vastoinkäymiset eri tavoin. Olisitko voinut ehkä sanoa jotain kannustavaa väsyneelle vanhemmalle mieluummin?

Entisenä omaishoitajana ja nepsyoireisen kasvattaneena, nyt ei irtoa. Muut hoitavat empatian. Tunteilusta ja paskpis ta fiiliksistä huolimatta joskus (ja joka tapauksessa) on vaan purtava hammasta ja mentävä eteenpäin, leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä tai uutta päivää. Matka on pitkä ja tie mutkainen, välillä puhalluttaa, väliin kompuroi, mutta elämää se vaan on.

Kannattaako kommentoida, jos ei ole mitään kannustavaa sanottavaa? Eikö voi vain olla kirjoittamatta? Vai se oma paha oloko pitää kaataa toisen niskaa?

Tasan jokainen äiti tietää sen hetken, kun ei jaksaisi enää yhtään kiukkua, itkua tai provosointia lapselta. Uhmaikä on raskas vaihe, ja on todella ääliömäistä vähätellä väsyneen ihmisen vaikeuksia.

Ok. Ilmeisesti tästäkin mielipiteestä voi pahoittaa mielensä. Palstalla oli yksi oikea mielipide myös 20 vuotta sitten. Älä huoli, muut ovat kuitenkin kannustavia, joten yksi joutaakin sisuunnuttaa. Ja jos tämä puuskahdus ei ole ok, niin ääliömäistä on myös ap:n tuulettelu. Turha pohtia kävelemään lähtemistä, vanhemmuus nimittäin loppuu vasta hautaan. Mikäli ap on tosissaan rikkipoikki, silloin haetaan apua, ja pelkkä kannustus ei riitä. Jos riittää, hyvä.

On ihan normaalia joskus ajatella niin, mutta epänormaalia jos sen toteuttaa.

Muistan kun oma äitini lähti kirjaimellisesti kävelemään, kun olimme perheenä lomailemassa Lapissa. Pikkuveljelläni oli pahin uhma ja itsekin siinä taisin jotain marista, ja sitten äiti vain käski isää pysäyttämään auton, ja hän nousi ulos ja lähti kävelemään. Isä sitten ajoi vieressä mateluvauhtia ja ikkunasta aneli äitiä tulemaan takaisin kyytiin. Me lapset häkellyttiin tästä niin että mentiin ihan hiljaisiksi pitkäksi aikaa. En oikein muista miten äiti saatiin palaamaan autoon, mutta kyllä vanhempani edelleen 30 vuotta myöhemmin ovat yhdessä.

Meillä uhma kestänyt jo 2v. Onneksi pääsee töihin lepuuttamaan hermoja.

Miksi? Minä itte -vaihe on ihan terveen lapsen merkki.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuudesta ei "lähdetä kävelemään". Ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Vanhemmuus on elämänmittainen sitoumus. 

Ei ole. Korkeintaan ensimmäiset 18 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Kolmen teinin äitinä toivoisin, että voisimme palata aikaa, jolloin heillä oli vain uhmaikä. Kyllä sekin koville otti joskus, mutta ei ole mitään verrattuna teinikuvioihin. Pienten kanssa pienet murheet, isojen kanssa isot murheet. 

Etkö saa teinejäsi kuriin, vai mistä puristaa?

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Täällä taitaa nyt moni murrosikäisen vanhempi kirjoitellia. Aika kultaa muistot helposti. Kyllä vanhempaansa tahallaan ärsyttävä 3-vuotias voi saada äidin aivan räjähtämispisteeseen, varsinkin jos hän on yksin kotona ottamassa kaiken uhmaikäisen keksimät uhmailut vastaan. Juuri vastaavan ikäinen lapsenlapsi oli hoidossa ja mieleeni tuli nämä ajat. Onneksi ovat takanapäin!

Kyllähän ne teinitkin ovat oma lukunsa, mutta he eivät (ainakaan päivittäin) ala muuten vain kiivetä pitkin kirjahyllyä, paukutella tavaroita rikki tai vedä kerran tunnissa lattialla itkupotkuraivareita kun eivät saa haluamaansa keksiä kaapista. Pahintahan tuon ikäisen kanssa ovat oman hermon menetykset. On helpompi elää itsensä kanssa sen jälkeen kun on huutanut teinille kun vertaa oloa siihen, kun on huutanut naama punaisena sille 3-vuotiaalle.

Teinit eivät yleensäkään vaadi myös vanhemmalta läsnäoloa ja huomiota jatkuvasti, on kykyä ja halua elää myös omaa elämää ilman että äiti on vierellä. Äitikin pääsee jumppaan tai vaikka viinilasilliselle kaverin kanssa. Kovasti olette tuomitsematta unohtaen samaan aikaan kuinka kuormittavaa vanhemman elämä on pikkulapsiaikana.

Kolmen mummi

Nimenomaan. Teineille voi sentään pistää kovan kovaa vastaan, että lähde vaikka kävelemään sinä kakara kotoa, jos ei säännöt kiinnosta. Teepä sama uhmaikäiselle.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Miksi? Minä itte -vaihe on ihan terveen lapsen merkki.

Olisikin vain minä itte. Mutta kun se on sitä rääkymistä ja raivoamista aamusta iltaan ja joka Jeesuksen päivä. Mikään ei kelpaa ja kaikesta märistään.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun oma äitini lähti kirjaimellisesti kävelemään, kun olimme perheenä lomailemassa Lapissa. Pikkuveljelläni oli pahin uhma ja itsekin siinä taisin jotain marista, ja sitten äiti vain käski isää pysäyttämään auton, ja hän nousi ulos ja lähti kävelemään. Isä sitten ajoi vieressä mateluvauhtia ja ikkunasta aneli äitiä tulemaan takaisin kyytiin. Me lapset häkellyttiin tästä niin että mentiin ihan hiljaisiksi pitkäksi aikaa. En oikein muista miten äiti saatiin palaamaan autoon, mutta kyllä vanhempani edelleen 30 vuotta myöhemmin ovat yhdessä.

Tuossa on tyyliä! Me ollaan aina vedetty vaan bussipysäkille parkkiin, jos lapset on pyllyilleet automatkoilla. Kerran muistaakseni mentiin miehen kanssa ulos autosta juttelemaan ilmoista, kun hermo oli äärimmillään lapsia kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun oma äitini lähti kirjaimellisesti kävelemään, kun olimme perheenä lomailemassa Lapissa. Pikkuveljelläni oli pahin uhma ja itsekin siinä taisin jotain marista, ja sitten äiti vain käski isää pysäyttämään auton, ja hän nousi ulos ja lähti kävelemään. Isä sitten ajoi vieressä mateluvauhtia ja ikkunasta aneli äitiä tulemaan takaisin kyytiin. Me lapset häkellyttiin tästä niin että mentiin ihan hiljaisiksi pitkäksi aikaa. En oikein muista miten äiti saatiin palaamaan autoon, mutta kyllä vanhempani edelleen 30 vuotta myöhemmin ovat yhdessä.

En tiedä miten itse koitte tuon, oliko esim. pelottavaa, mutta paljon kertoo aikojen muutoksesta, että silloin empatiat olisi olleet äidin puolella ja nykyään päiviteltäisiin, että kamala äiti, aiheuttaa traumat lapsille jne.

Sekin helposti meinaa jäädä monilla noteeraamatta, että nykyään jäähyä ja hylkäämisellä pelottelua pidetään huonoina ja jopa traumaattisina kasvatustapoina. Joskus 15v nuo olivat ihan "normi" keino uhmaikäisen kanssa. Nykyvanhemmille kovasti kerrotaan mitä ei saa tehdä, mutta harva antaa mitään välineitä tilalle.

Kirjaimellisesti olen useamminkin lähtenyt kävelemään (tai pyöräilemään tai jumpalle tai juoksemaan), mutta ikinä en lasta hylkäisi. Uhman läpi jaksan vain noiden pään tuuletusten avulla. Jos päivä on ollut painajainen, saatan olla melkein toinen jalka ovesta ulkona miehen tullessa töistä kotiin. Totean vaan, että nyt olen katkeamispisteessä ja palaan takaisin, kun kykenen taas inhimilliseen kanssakäymiseen. En edes uskalla ajatella, mitä yksinhuoltajan arki on uhmaiässä.