Lue keskustelun säännöt.
Nyt jo aikuiset eroperheiden lapset, miten koitte lapsuusajan?
27.05.2019 |
Meillä tilanne, että lapsi ei itse muista ajasta ennen eroa mitään. Etävanhempi on välillä enemmän yhteydessä, välillä peruu sovittuja tapaamisia tai unohtaa ne. Lapsi laittaa vastaan joka kerta, kun etävanhemmalle on menossa ja syyttää lähivanhempaa, kun sinne on mentävä.
Etävanhempi ei juurikaan halua keskustella lapsen asioista, toimivaa puheyhteyttä erityisesti ongelmatilanteissa ei ole. Etävanhempi myös selittää lapselle asjoita, jotka eivät lapsen harteille kuulu, esimerkiksi, että hän yksin itkee, kun lapsi ei ole siellä.
Kun on lapsen aika lähteä etävanhemman luota, niin tämä keksii, että voi kun sinä nyt lähdet, nyt oltaisiinkin voitu tehdä sitä ja tätä kivaa. Mutta sitä edeltävän ajan, lapsen puheiden mukaan, hän on saanut olla omissa oloissaan eikä etävanhempi ole tehnyt mitään hänen kanssaan.
Onko sinulla, nyt jo aikuinen eroperheen lapsi, ollut vastaavia kokemuksia? Miten koit tilanteen lapsena, entä nyt aikuisena? Miten olisit toivonut tilannetta käsiteltävän? Jos lähivanhempi yrittää keskustella asiasta, etävanhempi lisää vaan pökköä pesään ja tekee ainakin juuri siten, kuin lähivanhempi ehdottaa, että ei kannattaisi tehdä.
Kommentit (9)
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen lapsi?
Alle kouluikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa valtataistelulta. Tuo on etälle ainoa keino käyttää valtaa. Passiivis-aggressivinen tekee juuri toisin kuin pyydetään.
Et pystyy mitenkään muuttamaan manipuloivaa ihmistä. Etä manipuloi lasta tunteiden kautta.
En nyt tosin vastannut kysymykseen.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa valtataistelulta. Tuo on etälle ainoa keino käyttää valtaa. Passiivis-aggressivinen tekee juuri toisin kuin pyydetään.
Et pystyy mitenkään muuttamaan manipuloivaa ihmistä. Etä manipuloi lasta tunteiden kautta.
En nyt tosin vastannut kysymykseen.
No sen olen jo havainnut, että toiseen vanhempaan en voi vaikuttaa. Mutta sainpahan ehkä ninen/käsitteen käytökselle, joka omasta mielestäni ei vaikuta kovin järkevältä.
Siksi kyselenkin tässä jo aikuisten erilaisuuden kokeneiden ihmisten näkemyksiä. Miten he ovat vastaavan tilanteen kokeneet ja millaista tukea olisivat kaivanneet lapsena.
Olen itse vastaavan eroperheen lapsi, tosin olin itse jo murrosikäinen silloin kun vanhemmat erosivat.
Minä koin eron helpotuksena, koska kotona oli aina hel* irti. Toista vanhempaa haukuttiin, mustanaalattiin yms. Olin tosin jo siinä iässä että erotin valheen ja totuuden.
Ihan säälittävää käytöstä etävanhemnalta vedota lapsen tunteisiin tuolleen. Se voi olla tosi vahingollista lapsen tunteiden säätelyn kehitykselle. Itse ainakin kärsin siitä, vaikka nyt aikuisena olen ymmärtänyt koko kuvion luonteen.
Muistaakseni sukulaiset vaan sanoivat, että "Sun toinen vanhempi on sairas, eikä se ole sun vika. Aikuisten väliset riidat ei ole koskaan lapsen vika."
Lisään vielä loppuu että hänellä oli oikeasti mt-ongelmia ja käytti päihteitä.
#5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat erosivat kun olin alle kouluikäinen eli en muista kuin pari välähdystä ajalta ennen eroa ja hyvä kysymys ovatko muistikuvatkaan aitoja. Äiti oli yh ja isää näin kerran vuoteen tai pariin. Silloinkin onnistui pettämään puheensa, kun oli tulossa kylään muttei jaksanutkaan sitten pysähtyä tai miten puhui tuovansa jotain muttei tuonutkaan. Olisi lopulta ollut parempi kun ei olisi ollut mitenkään kuvioissa, mutta sekin aika koitti sitten myöhemmin. Kun vertailukohta omalta osalta puuttuu, niin en tiedä millaista olisi ollut elämä kahden vanhemman kanssa.
Vanhempien ero vaikutti että isä on mulle kuin vieras ihminen. Eron jälkeen rälläsi eikä mun tapaaminen kiinnostanut vuosiin oikeastaan. Sen jälkeen tuli aina joskus vaivautuneesti meille istumaan. Mä kiukuttelin äidille tästä, isän näkeminen ei kiinnostanut. Otti myös liikaa kantaa mun opiskelu jne asioihin. Joskus kesäisin menin isän kanssa mökille ja se joi siellä liikaa. Äitiä suututti kun isä ei kantanut vastuutaan, mutta se oli ajan henki kai ysärillä vielä.
Nyt isä on vanha ja viinaanmenevä, vaatii multa tyttären omistautumista hänelle. Mutta sitä kiintymystä ei vain ole sillä lailla kun ei ole yhteisiä muistoja, ei jaettu arkea. Hän on mulle samanlainen mieshahmo kuin joku eno tai kummisetä. Kai hän mua rakastaa ja muistaa pikkulapsiaikojani lämmöllä. En kerro asioitani oikein hänelle, ollaan niin etäällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kokemuksista. Mietin nyt, miten lapselle saisi tukea tässä tilanteessa. Hän kun myös valittaa, että etävanhempi nauraa hänelle. Haastavaa tasapainoilla tässä, että lapsella olisi suhde molempiin vanhempiin, vaikka toinen vanhempi ei aina käyttäydy sitä suhdetta rakentavasti.
Mutta ilmeisesti lapsi nyt tällaisissakin tilanteissa voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.
Minkä ikäinen lapsi?