Miten te pikkulasten vanhemmat kestätte sitä touhua..?

Olen hoitoalalla ja huomasin jo harjoittelussa, etten kestä lasten kanssa ollenkaan. Oli pakollinen lastenhoidon harjottelu ja se oli kyllä elämäni pisimmän tuntuinen harjoittelu. Hyvä etten lopettanut koko koulua vain sen yhden harjoittelun takia, kun teki yksinkertaisesti niin tiukkaa.

Nyt olen aikuisten ihmisten parissa töissä ja tykkään työstäni todella paljon.

Siihen tottuu ja ei tuo vaihe kestä ikuisesti. Pikku lapsiperheen sisustus on yleensä vähän erilainen, kuin isompien lasten kanssa asuessa. Kaikki vaarallinen pitäisi olla poissa lapsen ulottuvilta ja lelujen ja tarvikkeiden ja huonekalujen on oltava turvallisia ja mieluiten helposti pestäviä.

Semmosta se on.vauva-aikana vauva rääkyy ja teini-iässä tapellaan muista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Siihen tottuu ja ei tuo vaihe kestä ikuisesti. Pikku lapsiperheen sisustus on yleensä vähän erilainen, kuin isompien lasten kanssa asuessa. Kaikki vaarallinen pitäisi olla poissa lapsen ulottuvilta ja lelujen ja tarvikkeiden ja huonekalujen on oltava turvallisia ja mieluiten helposti pestäviä.

v..tun halpaa lystiä sisustaa kämppä uudestaan 3-4 kertaa kun vauva kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Siihen tottuu ja ei tuo vaihe kestä ikuisesti. Pikku lapsiperheen sisustus on yleensä vähän erilainen, kuin isompien lasten kanssa asuessa. Kaikki vaarallinen pitäisi olla poissa lapsen ulottuvilta ja lelujen ja tarvikkeiden ja huonekalujen on oltava turvallisia ja mieluiten helposti pestäviä.

Tai sitten opetetaan jo pienestä että kaikkeen ei saa koskea eikä käyttäydytä kuin apinat...

Joo, siihen tottuu ja kärsimyksen sietokynnys kasvaa ajan saatossa (älä nyt käsitä väärin, ei se koko aika kärsimystä ole). Minä kyllä ymmärrän että muut eivät jaksa samaa, joten siksipä esim kylässä ollessani itse ruokin lapsiani, siivoan ja osallistun.

T. Viiden äiti

Meillä laitetaan pennut kuriin, niin niistä on paljon vähemmän harmia.

Se on lyhyt aika ihmisen elämässä. Omat mummoni ovat molemmat noin 95 vuotiaita ja ihan hyvissä voimissa. Oma ainokaiseni on jo 17v ja pikkulapsiaika on vain kaukainen muisto.

Jos elän lähellekään niin vanhaksi kuin mummoni, niin eipä juuri harmita jos siitä ajasta 5 vuotta vietin hieman toisenlaista elämää. Olen siitä erittäin kiitollinen, todella ainutlaatuista ja eniten itseäni kasvattanut hetki elämässäni. Nyt voin taas keskittyä työhöni, jumpata, käydä leffassa ja baarissakin, nukkua pitkään ja matkustella. Eikä tämäkään niin ihmeelliseltä tunnu. Olen nyt 44v joten tätä sitten ehkä riittää vuosikymmenet. Ihan kivaa ja vapauden tunne on joskus huumaava enkä kaipaa enää itselleni pientä lasta, mutta onneksi sain kokea myös tuon lapsiperhe-elämän. On kiva että elämässä on erilaisia vaiheita, se luo vivahteikkaan elämän.