Onko normaalia, että vielä illalla hävettää omien ideoiden esittäminen palaverissa, vai onko tämä häpeily perintöä ankarilta vanhemmilta?

Mulla on täysin sama vika. Saatan miettiä pitkään yksittäistä sanomaani lausetta, ääneenpainoa, ilmettä jne. Todella raivostuttava vaiva. Toisinaan joutuu muistuttamaan itselleen, että se tilanne meni jo. Myös mulla oli ankarat vanhemmat.

Sama täällä. Ja vanhempien mielestä olin aina huono, kaikessa.

Kielii itsetunto-ongelmista. Et ole yksin ajatustesi kanssa! Meitä lyttyyn painettuja löytyy liiankin kanssa.

Koin pitkään häpeää, vaikka minua ei koskaan kotona käsketty olemaan esittämättä mielipiteitä (koulussa kyllä).

Sittn tajusin, ettei niiden palaverien tarkoitus ole esittää ja arvioida minun tai kenenkään fiksuutta, vaan edistää jotain asiaa. Ja silloin hävetä ei pidä mitää sellaista, mikä edes potentiaalisesti voisi edistää asiaa, vaan hävetä pitää sitä, ettei yritä ollenkaan.

Ja siten häpesin sitä, miten omanapakeskeisesti olin aikaisemmin ajatellut.

Voi olla solmu lapsuudesta, mutta meillä on kyllä yleisestikin tällaista häpeänkulttuuria. Oikeasti oli hienoa, että toit ideoitasi esille, koska mitä kokouksesta olisi tullut, jos kaikki olisivat hiljaa tai vain yksi saisi aina päättää kaiken. Se, että tiedostaa ja kyseenalaistaa nämä häpeäntunteet, on hyvä alku sille, että niistä pääsee pikku hiljaa eroon tai ainakin, että ne lievenevät. Helpommin tietysti sanottu kuin tehty, koska se on jotain, jonka olemme jo pieninä lapsina sisäistäneet. Mutta todella hyvä tuoda asia esille, ja todeta, että ei ole syytä häpeillä. 

Vierailija kirjoitti:

Koin pitkään häpeää, vaikka minua ei koskaan kotona käsketty olemaan esittämättä mielipiteitä (koulussa kyllä).

Sittn tajusin, ettei niiden palaverien tarkoitus ole esittää ja arvioida minun tai kenenkään fiksuutta, vaan edistää jotain asiaa. Ja silloin hävetä ei pidä mitää sellaista, mikä edes potentiaalisesti voisi edistää asiaa, vaan hävetä pitää sitä, ettei yritä ollenkaan.

Ja siten häpesin sitä, miten omanapakeskeisesti olin aikaisemmin ajatellut.

Olisitpa ollut näkemässä, kun luettuani tämän, hartiani laskivat jännityksestä jota häpeä varmaan usein aiheuttaa, ja aloin hymyilemään. Kuukauden psykologipalkinto tälle =)

ap

Minullakin. Häpeään se siellä pilkistää. Se ankaruus on varmasti vaikuttanut.

Minä sain kyllä hväksyntöökin, mutta myös naurettiin.

Sitä niinkuin oppii sitten, että näitä tunteita pitää tuntea...että ne on totuus...MUTTA...Jos ne olisivat totuus, niin yhtälailla kaikki muukin olisi totuus.

Eli tuo perintö ei onneksi ole pysyvä. Voimme itse opetella sen totuuden, jonka haluamme aivoillemme ja sisä kautta sielullemme opettaa totuudeksi.

Tunnustel, että jaa tältä tää tuntuu tää ikävä tunne.

Sitten opettele tuntemaan esimerkiksi ylpeyttä siitä, että pistit itsesi likoon ja sanoit asioita.

Hienoa rohkeutta! Se tuntuu hienolta. Tunnustele sekin.

Teet juuri oikein kun harjoittelet: opettelet sanomaan ajatuksiasi ääneen ja sietämään näitä epämukavia ajatuksia ja tunteita. Ajattele, että se on vain äitisi/isäsi/opettajasi ääni, joka sinua arvostelee, et tarvitse niitä ohjeita enää vaan valtaat vähitellen itsellesi tilaa elää ja hengittää, olla jotain mieltä asioista ja sanoa näkemyksesi siinä missä muutkin. Sitten keskustelette niistä näkemyksistä ja ideoista ja kehittelette niitä yhdessä eteenpäin.

Vanhemmillasi ei ollut oikeutta lytistää ja typistää sinua, mutta tärkeintä on, että et enää anna sen estää sinua tekemästä ja sanomasta. Et enää tarvitse vanhemmiltasi lupaa.

Aihe liikutti minua, sillä minulla on aivan sama tausta. Nyt olen 50 ja uskallan elää ja olla niinkuin haluan, ja se on ihanaa. Vaikkakaan tie sinne ei ollut aivan helppo, mutta rohkaistuminen kannatti. Se tarkoittaa kohdallani aivan tavallista elämää ulkoisesti.