Läheisyys on ahdistavaa!

Syy, miksi pelkään aloittaa seurustelemaan, on nykyisen kulttuurin luoma yliseksuaalisuus. Eli heti suunnilleen ensitreffeiltä pitäisi lähteä harrastamaan seksiä, ettei "tule ostettua sikaa säkissä". Tietyllä tapaa ymmärrän, että jos seksi ei toimi, niin se ei toimi ja se on suuri asia parisuhteessa.
Minulla on tässä asiassa hyvin kielteinen lähestymistapa. Haluaisin ensin tapailla ja varmistaa, että tyyppi on turvallinen ja luotettava, ennen mitään sen lähempää kontaktia. Olin jo aiemmin tietoinen siitä, että minuun on vaikea tutustua ja minun on vaikea tutustua muihin. En ole kovin spontaani ja olen aika varautunut luonteeltani. Tykkään, ja haluan, olla turvassa.
Kerran olen nukkunut miehen vieressä yön ja se kosketus ei tuntunut yhtään hyvältä. Inho väreili joka puolella ja lopulta itkin. Siinä kohtaa tunnistin itsessäni myös sen, etten osaa ottaa hellyyttä vastaan. Käperryin vain mahdollisimman pieneksi, iho oli kananlihalla, sydän hakkasi, en puhunut mitään, hengitys oli pinnallista ja nopeaa... Tuo kokemus vieläkin kummittelee mielessäni ja yritän käydä sitä läpi, että häpeä joskus menisi ohi. Ainoa hyvä asia tuossa muistossa oli se, että emme harrastaneet seksiä ja, että mitään väärää se mies ei missään vaiheessa tehnyt. Oli kaikin puolin kohtelias ja hyvä ihminen. Ei vain tiennyt, että minulla on vikaa päässä.

Puutteita on myös sosiaalisissa taidoissani. En oikein osaa lukea tilanteita ja ymmärrä sitä, että joku flirttailee minulle tai tulee iskemään. Ne muutamat kerrat, kun joku mies on tullut juttelemaan, olen vain ajatellut, että ovat mukavia muuten vain ja ei sen enempää. Sitten jälkeenpäin joskus kuukausien päästä alan miettiä, että olikohan sillä ja sillä tyypillä jotain taka-ajatuksia. Minulta puuttuu siis tilannetaju kokonaan noissa tilanteissa, missä kuka tahansa normaali ymmärtäisi, että "Hei. Tuo ihminen on kiinnostunut minusta.". Joskus olen myös pohtinut omaa käytöstni ja tullut siihen tulokseen, että tiedostamattani teen asioita, jotka joku voi tulkita flirttailuksi. Sitten löydän itseni tilanteista, joissa koen ahdistusta. Se harmittaa, kun se sitten pyörii mielessä ikuisesti ja ajattelen aiheuttaneeni myös pettymystä muille. Koen siitä häpeää. (Samaan tapaan, kuin tuo itkeminen siinä toisen nähden, näennäisesti ilman mitään syytä).

Jonkun aikaa olen tässä miettinyt, että pitäisikö ladata puhelimeen jokin deitti-sovellus. Ihan vain kokeilun vuoksi ja mielenkiinnosta. Vaistoni kertoo kuitenkin, etteivät ne ole oikein minua varten. Kävisi pian niin, että satuttaisin itseäni henkisesti pahemmin niissä. Lisäksi olisin vain ajanhukkaa niille, jotka siellä etsivät parisuhdetta ja minä vain pelleilen ja harjoittelen kommunikointia muiden ihmisten kanssa. Jos noin voi sanoa.

No kuitenkin, asia on alkanut vaivata enemmän ja enemmän ja on nyt kovasti pinnalla elämässäni. Seurustelu olisi ikäni puolesta ajankohtaista. Olen 21-vuotias. Itsevarmuutta ja rohkeutta minulla on kaikissa muissa asioissa, paitsi tällä yhdellä osa-alueella. Onko se sitten vain sitä, että korvien välissä vielä vihertää, sitä en tiedä. Osaan vain verrata muihin ikäisiini. Ystäväni ovat aloittaneet seurustelun jo aikoja sitten ja muutamat löytäneet pitkäaikaisemman kumppanin ja asuvat yhdessä yms. Pelkään, että kohta he eivät halua enää viettää aikaa kanssani, koska elämäntilanteemme eivät kohtaa. Sitten olisin aivan totaalisen yksin. Toisaalta olen nytkin yksin, sillä muutin juuri uudelle paikkakunnalle, josta en tunne ketään muita kuin työkaverit, ja he huitelevat jo pitkällä yli kolmenkymmenen.

En tiedä, miten voisin kehittyä eteenpäin tässä asiassa ja koen jääväni ulkopuoliseksi yhdessä elämän suurista jutuista, eli rakkaudesta.