Aion syrjäytyä omasta tahdosta 28v/N

Up

Siis täsmälleen samaa mieltä.

Samaistun tähän todella paljon. Olen 26v sinkku nainen asun yksin ja olen ollut todella masentunut nuoruudessani kiusaamisen, yksinäisyyden ja "erilaisuuteni" takia takia(olen hiljainen, harkitseva, mietteliäs introvertti). Minulle muiden kunnioitus on pääasia ihmisten kanssa olit sitten kuka tahansa mulla ei ole mitään asiaa alkaa ilkeilemään sulle oli mulla ollut sitten vaikka kuinka huono päivä. Mulla on oma hyvä tapa käsitellä ongelmiani omassa päässäni ja harrastusten avulla. En tajua miksi pitää omaa pahaa oloa pistää muihin. Olen kokenut kamalasti painetta muiden kanssa olemisesta koska kuulemma on normaalia viettää aikaa ihmisten kanssa mutta itselleni liika on liikaa, pieni määrä sopii itselleni todella hyvin. Aikaa jää muuhun, työn tekemiseen, itseni kehittämiseen, itsenäiseen opiskeluun.

Olen kokenut ettei rauhanomaisia ihmisiä hirveästi arvosteta yhteiskunnassa paljon, aina joku tulee rettelöimään, kyselemään liikaa tai olettamaan minusta asioita enkä enään jaksa. Ihmiset ovat aina olleet minun mielestäni vähemmän tai enemmän hankalia, joidenkin kanssa joutuu enemmän työstämään yhteisymmärrystä jottei tulisi väärinkäsityksiä, toisten kanssa sitten vähemmän. Mutta juttu on se että suurin osa sosiaalisista kontakteista muiden kanssa on turhia ja energiaa vievää sontaa. 

vasta kun muutin omilleni yksin niin olen todella tullut onnelliseksi, sosiaaliset kontaktit ovat minimissään, minulla on muutama hyvä ystävä joita tapaan, internetissä juttelen monille mutta siellä on helpompaa kontrolloida milloin haluan jutella ja milloin voin laittaa sen facen kiinni. :) Yksin on hyvä olla. Sisäinen maailmani on niin rikas, sen takia minulla on aina mielenkiintoista tekemistä eivätkä muut ihmiset sitä rikkautta kykenisi luomaan minun elämässäni.

Tee kuten hyvältä tuntuu ap! Kaikilla on oikeus olla onnellinen elämässä ja elää oman laista elämää. Hiiteen paineet.

Samoin

Yhdessä työpaikassa lähdin aina uimaan töiden jälkeen. Se herätti kiukkua, että eivät he jaksa mitään illalla (koetko sinä että työ on jotenkin kevyttä/ he sentään työskentelevät kaikkensa antaen)

Sanoin että jos illalla pitäisi uudestaan lähteä, ei jaksaisi. Mutta kun uimakamppeet oli aamulla ottanut mukaan että saattoi mennä suoraan töiden jälkeen, onnistui. Sen sijaan että rouvat olisi itse ottaneet kamppeensa mukaan, he kiukutteli minulle.

Tuota henkistä pienuutta riittää.

Parasta jos ei kerro mitään. Sama se vaikka näin hienon teatteriesityksen, ostin kengät tai söin lanttua. Niin mitä se muille kuuluu.

Omia asioita ei tarvi hyväksyttää muilla.

Päädyin syrjäytymään ihan vapaaehtoisesti sairastuttuani vakavaan masennukseen kymmenisen vuotta sitten.

Sosiaalisen kanssakäymisen roolit työpaikalla ja muussa elämässä alkoivat olemaan liian raskaita kestää.

Normaalit jokapäivä suusta päästetyt valeet (voi kun kiva kun tulitte käymään, kauhea kohtalo noillakin ihmisillä) alkoi vain tuntumaan vastenmieliseltä, sillä en oikeastaan pidä ihmisistä, enkä oikeastaan välitä hiirenpierun vertaa joiden surullisista kohtaloista tai kuolemista.

Päästyäni työkyvyttömyyseläkkeelle lakkasin yskinkertaisesti näyttelemästä ja pääsin aika nopeasti eroon harvoista tutuistani ja sukulaisistani (no systeriin pidän vielä harvakseltaan yhteyttä :-).

Ihme säkä elämässä kävi siinä vaiheessa kun löysin sielunkumppanini ihmisestä, joka oli sosiaalisten pelkojensa kautta elänyt samantapaista elämää kuin minä vapaaehtoisesti.

Yhdessäolomme aikana hän on peloistaan aika hyvin päässyt eroon, mutta todettuamme sosialisuuden tarkoittavan valkoisia valeita, arvostelua ja piilovittuilua, olemme tyytyneet elämään ilman muita suhteita kuin omamme.

Elämme hedonistisesti vain itsellemme, käymme harvakseltaan lähikaupungissa ahdistumassa kirpparikierrosten merkeissä ja odotamme kesää päästäksemme vaeltamaan luontoon koti-ja ulkomaisissa maisemissa.

Vältellen ihmisvilinää ja kaupunkien luotaantyötävää kaaosta.

Koko elämä pelkkää lomaa.