Lue keskustelun säännöt.
Lapsen huono pettymyksen sietokyky
25.02.2019 |
Meillä on ekaluokkalainen poika, reipas ja urheilullinen. Pojalla on kuitenkin äärettömän huono pettymyksen sietokyky ja olemme tehneet kovasti töitä sen eteen. Poika ei siis todellakaan saa periksi haluamaansa vaikka kuinka raivaisi.
Poika harrastaa salibandya ja jalkapalloa kilpatasolla ja siellä tämä näkyy erittäin hyvin tappion koittaessa, silloin lentää mailat ja lasit itkun kera. Ei vahingoita ketään, mutta tuollainen riehuminen on todella ikävää silti. Poika on myös todella itsekriittinen, jos kokee ettei osaa jotain, niin turhautuminen tulee silloinkin.
Nyt myös koulusta on alkanut tulla viestiä, että esim liikuntatuntipelit eivät onnistu, välituntipeleistä puhumattakaan. Poika osaa lukea ja laskea sujuvasti, mutta kirjoittaminen takkuaa. Koulussa on laittanut kirjan pulpettiin, eikä ole suostunut tekemään tehtäviä, jonka johdosta opettaja on jättänyt lapsen luokkaan välitunniksi/koulun jälkeen tekemään tehtäviä, mikä on täysin oikein. Lapselle tämä taas aiheuttaa järkyttävän pettymyksen, jota ei pysty käsittelemään. Myös kotona tuo aapisen tehtäväkirja on saanut kyytiä pojan turvautuessaan.
Kuten sanoin, pettymyksiä on lapselle tehty ja ei saa tahtoaan läpi. Emme suosi emmekä palkitse huonosta käytöksestä. Asian eteen on tehty kovasti töitä, mutta tuntuu, kuin hakkaisimme päätä seinään.
Mikä avuksi, meneekö ohi ajan kanssa ja pitää vaan purra hammasta pojan kanssa, vai mitä tehdä? Asiallisia vastauksia kiitos.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Vie se hoitoon heti.
Miksi? Eihän lapsi sairas ole.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten niitä pettymyksiä ja niistä seuranneita purkauksia käsitellään kotona? Millainen malli lapsella on, miten helppoa teille vanhemmille on mokata avoimesti ja miten sanoitatte niitä lapselle? Miten harrastuksissa reagoidaan kilareihin? Miten sujuu lautapelit? Saako lapsi kehuja taidoista ja suorituksista vai ihasteletteko hänen ihanuuttaan suoritustasosta?
Ei lapsi opi pettymysten käsittelyä vain kohtaamalla niitä vaan siihen käsittely-osuuteen tarvitsee mallia, ohjausta ja/tai tukea.
Minä huomasin että esikoisesta on kasvamassa itseltään liikaa vaativa ihminen ja tajusin katsoa peiliin ja alkaa suhtautua omiin virheisiin tai osaamattomuuksiin huumorilla tai lempeästi. Kaikki ei ole ihan yhtä hölmöjä ja hitaita kuin minä, mutta onneksi monesti omasta toiminnasta löytyy jotain mitä muuttamalla voi auttaa lasta 😊
Ehkä psykoterapia olisi poikaa. Kognitiivinen käyttäytymisterapia koskee juuri tuollaisia käyttäytymismalleja ja hakee ratkaisuja itsehallinnan parantamiseksi. Ei tuo ole normaalia käytöstä lapselta ja näihin on helpompaa puuttua heti kuin odottaa murrosikään.
Vierailija kirjoitti:
Miten niitä pettymyksiä ja niistä seuranneita purkauksia käsitellään kotona? Millainen malli lapsella on, miten helppoa teille vanhemmille on mokata avoimesti ja miten sanoitatte niitä lapselle? Miten harrastuksissa reagoidaan kilareihin? Miten sujuu lautapelit? Saako lapsi kehuja taidoista ja suorituksista vai ihasteletteko hänen ihanuuttaan suoritustasosta?
Ei lapsi opi pettymysten käsittelyä vain kohtaamalla niitä vaan siihen käsittely-osuuteen tarvitsee mallia, ohjausta ja/tai tukea.
Minä huomasin että esikoisesta on kasvamassa itseltään liikaa vaativa ihminen ja tajusin katsoa peiliin ja alkaa suhtautua omiin virheisiin tai osaamattomuuksiin huumorilla tai lempeästi. Kaikki ei ole ihan yhtä hölmöjä ja hitaita kuin minä, mutta onneksi monesti omasta toiminnasta löytyy jotain mitä muuttamalla voi auttaa lasta 😊
Lautapelit sujuvat pääsääntöisesti hyvin, mikä on yllättävä.
Kaikkia lapsia on pienestä pitäen kannustettu yrittämään, ettei lopputuloksella ole väliä, kunhan on yrittänyt parhaansa, niin se riittää. Kaikkia lapsia kehutaan myös, vaikka pelin lopputulos olisikin tappio. Olemme myös antaneet pojalle positiivista palautetta niinä harvoina kertoina, kun on hillinnyt itsensä vaikka olisikin tullut tappio.
Meillä on liikunnallinen perhe ja emme lasten kuullen moiti itseämme tai toisiamme, vaan saatamme puhua ”olipas isillä tiukka peli, vaikka tuli tappio.” Mutta lasten kuullen emme manaa, vaikka olisikin syytä.
Mieheni toimii pojan salibandyjoukkueessa valmentajana ja pitää ehdottoman nollatoleranssin kaikenlaiseen paiskomiseen, joten siihen puututaan tiukasti. Jalkapallossa katsotaan enemmän läpi sormien, tosin siellä ei ole välineitä, joita paiskoa maahan. Siellä turhautuminen purkautuu lähinnä itkuna.
Koulussa kirjoittaminen on yhtä tuskaa, vaikka lukee ja laskee sujuvasti.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä psykoterapia olisi poikaa. Kognitiivinen käyttäytymisterapia koskee juuri tuollaisia käyttäytymismalleja ja hakee ratkaisuja itsehallinnan parantamiseksi. Ei tuo ole normaalia käytöstä lapselta ja näihin on helpompaa puuttua heti kuin odottaa murrosikään.
Opettajan mukaan käytös muuten on hyvää koulussa, ja myös kotona, ja jaksaa keskittyä myös pitkiäkin aikoja mm. leikkimään. Pojalla on vain todella kova voitontahto eikä halua epäonnistua, joihin tämä kulminoituu.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi se olla ohimenevääkin. Esikoisella oli tosi voimakkaana tuota samaa just ekalla luokalla. Lensi kirjat ja tavarat kun ei osannut vaikka jotain läksyä tai oppinut heti jostain voimistelujuttua. Ei ole enää mitään sellaista havaittavissa nyt yläasteikäisenä. Oikeastaan on vähän liiankin lunki asioiden suhteen :)
Kuopus on nyt ekalla ja just tänään lensi matikan kirjat pitkin taloa kun ei heti tajunnut mitä pitää tehdä. Keskimmäisellä ei taas ole ollut tälläistä ihme osaamattomuudesta johtuvaa raivoamista.
En siis hätäilisi vielä kauheasti, voi mennä ohikin.
Meillä on sama mutta poika on vielä 5v.
Isä on valmentaja muttei valmenna samassa lajissa. Poika on selvästi ottanut isästään mallia, joka pyrkii kaikessa täydellisyyteen ja helposti reagoi pieniinkin epäonnistumisiin turhautuen.
Esimerkkinä kahvinkeittimen lataaminen. Tätä tapahtuu harvoin, mutta muistan kun kahvinpurut menivät ohi niin mieheni kajautti että
-HELVETTI
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pisti silmään seuraava lause "Kuten sanoin, pettymyksiä on lapselle tehty ja ei saa tahtoaan läpi.".
Ihanko tarkoituksella aiheutatte lapselle pettymyksiä ja vain periaatteesta ette anna lapsen päättää jotain (itseään koskevaa)?
Lapsesi on selvästi kilpailuhenkinen ja tavoitteellinen, niin miksi tätä pitää kurittaa aiheuttamalla tahallaan pettymyksiä lapselle tärkeissä asioissa (tai ylipäätään minkään luonteen piirteen kasvattamiseksi)? Tämä vanhempiin kohdistuva pettymys voi sitten purkautua aivan muualla kuten peleissä ja koulussa, jossa lapsi saa jonkin muun syyn purkaa pahaa oloa kuten hävitty peli tai huonosti mennyt koe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niitä pettymyksiä ja niistä seuranneita purkauksia käsitellään kotona? Millainen malli lapsella on, miten helppoa teille vanhemmille on mokata avoimesti ja miten sanoitatte niitä lapselle? Miten harrastuksissa reagoidaan kilareihin? Miten sujuu lautapelit? Saako lapsi kehuja taidoista ja suorituksista vai ihasteletteko hänen ihanuuttaan suoritustasosta?
Ei lapsi opi pettymysten käsittelyä vain kohtaamalla niitä vaan siihen käsittely-osuuteen tarvitsee mallia, ohjausta ja/tai tukea.
Minä huomasin että esikoisesta on kasvamassa itseltään liikaa vaativa ihminen ja tajusin katsoa peiliin ja alkaa suhtautua omiin virheisiin tai osaamattomuuksiin huumorilla tai lempeästi. Kaikki ei ole ihan yhtä hölmöjä ja hitaita kuin minä, mutta onneksi monesti omasta toiminnasta löytyy jotain mitä muuttamalla voi auttaa lasta 😊
Lautapelit sujuvat pääsääntöisesti hyvin, mikä on yllättävä.
Kaikkia lapsia on pienestä pitäen kannustettu yrittämään, ettei lopputuloksella ole väliä, kunhan on yrittänyt parhaansa, niin se riittää. Kaikkia lapsia kehutaan myös, vaikka pelin lopputulos olisikin tappio. Olemme myös antaneet pojalle positiivista palautetta niinä harvoina kertoina, kun on hillinnyt itsensä vaikka olisikin tullut tappio.
Meillä on liikunnallinen perhe ja emme lasten kuullen moiti itseämme tai toisiamme, vaan saatamme puhua ”olipas isillä tiukka peli, vaikka tuli tappio.” Mutta lasten kuullen emme manaa, vaikka olisikin syytä.
Mieheni toimii pojan salibandyjoukkueessa valmentajana ja pitää ehdottoman nollatoleranssin kaikenlaiseen paiskomiseen, joten siihen puututaan tiukasti. Jalkapallossa katsotaan enemmän läpi sormien, tosin siellä ei ole välineitä, joita paiskoa maahan. Siellä turhautuminen purkautuu lähinnä itkuna.
Koulussa kirjoittaminen on yhtä tuskaa, vaikka lukee ja laskee sujuvasti.
Ap.
Se parhaansa yrittäminenkin voi mennä yli, kauheita suorituspaineita... ja hei yritä "vain" parhaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään seuraava lause "Kuten sanoin, pettymyksiä on lapselle tehty ja ei saa tahtoaan läpi.".
Ihanko tarkoituksella aiheutatte lapselle pettymyksiä ja vain periaatteesta ette anna lapsen päättää jotain (itseään koskevaa)?
Lapsesi on selvästi kilpailuhenkinen ja tavoitteellinen, niin miksi tätä pitää kurittaa aiheuttamalla tahallaan pettymyksiä lapselle tärkeissä asioissa (tai ylipäätään minkään luonteen piirteen kasvattamiseksi)? Tämä vanhempiin kohdistuva pettymys voi sitten purkautua aivan muualla kuten peleissä ja koulussa, jossa lapsi saa jonkin muun syyn purkaa pahaa oloa kuten hävitty peli tai huonosti mennyt koe.
En tarkoittanut, että lapselle tietäen tahtoen järjestettäisiin pettymyksiä, vaan sitä, ettei hänen edellä niitä pettymyksiä ole siloiteltu, vaan niitä on tullut elämässä eteen kuten kuuluukin.
Ap.
Eipä taida luonne olla korjattavissa. Hän on herkkis eikä sille mitään voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten niitä pettymyksiä ja niistä seuranneita purkauksia käsitellään kotona? Millainen malli lapsella on, miten helppoa teille vanhemmille on mokata avoimesti ja miten sanoitatte niitä lapselle? Miten harrastuksissa reagoidaan kilareihin? Miten sujuu lautapelit? Saako lapsi kehuja taidoista ja suorituksista vai ihasteletteko hänen ihanuuttaan suoritustasosta?
Ei lapsi opi pettymysten käsittelyä vain kohtaamalla niitä vaan siihen käsittely-osuuteen tarvitsee mallia, ohjausta ja/tai tukea.
Minä huomasin että esikoisesta on kasvamassa itseltään liikaa vaativa ihminen ja tajusin katsoa peiliin ja alkaa suhtautua omiin virheisiin tai osaamattomuuksiin huumorilla tai lempeästi. Kaikki ei ole ihan yhtä hölmöjä ja hitaita kuin minä, mutta onneksi monesti omasta toiminnasta löytyy jotain mitä muuttamalla voi auttaa lasta 😊
Siitä oli jäänyt puuttumaan sana _riippumatta_ suoritustasosta.
Tämä on vähän sellainen suo siellä, vetelä täällä, ei saa heittää bensaa liekkeihin tai juuttua epäonnistumisiin, mutta tuli mieleen sekin että joskus lasta provosoi se että ne tsemppaavat ja kannustavat aikuiset tuntuvat lapsen näkökulmasta vähättelevän ja ohittavan hänen harminsa. Joten - vaikka tiedän mikä **skamyrsky siitä aina palstalla laukeaa - kysyn silti että kokeekohan lapsi että hänen tunteensa tulee nähdyksi ja hyväksytyiksi, vaikka sitä reaktiota ei hyväksytäkään? Kyllä, se ilmaus mitä yritän välttää käyttämästä on juurikin tunteiden sanoittaminen. "Sua tais ihan todella ärsyttää kun se meni huti?" sen sijaan että "Ei se mitään, hieno yritys!".
Toim huom en kuvittele tietäväni oikeasti mitään kunhan aivoriiheilen kun välttelen nukkumaan menoa.
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään seuraava lause "Kuten sanoin, pettymyksiä on lapselle tehty ja ei saa tahtoaan läpi.".
Ihanko tarkoituksella aiheutatte lapselle pettymyksiä ja vain periaatteesta ette anna lapsen päättää jotain (itseään koskevaa)?
Lapsesi on selvästi kilpailuhenkinen ja tavoitteellinen, niin miksi tätä pitää kurittaa aiheuttamalla tahallaan pettymyksiä lapselle tärkeissä asioissa (tai ylipäätään minkään luonteen piirteen kasvattamiseksi)? Tämä vanhempiin kohdistuva pettymys voi sitten purkautua aivan muualla kuten peleissä ja koulussa, jossa lapsi saa jonkin muun syyn purkaa pahaa oloa kuten hävitty peli tai huonosti mennyt koe.
Puolet viestistä pyyhkiytyi...
Tottakai lapsi saa joistain itseään koskevista asioista päättää, mutta esim. se, että lapsi ei saanut lähteä kouluun lenkkareissa -20 asteen pakkasessa ei ole sopiva asia. Tietyissä asioissa meillä kysytään myös lapsen mielipidettä.
Lapsi on todella kilpailuhenkinen, mutta siitä emme lasta rankaise, mutta huonoon käytökseen puutumme.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luonnetta ei voi muuttaa. Hän on kilpailuhenkinen ja kriittinen itseään kohtaan eikä sille mitään voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niitä pettymyksiä ja niistä seuranneita purkauksia käsitellään kotona? Millainen malli lapsella on, miten helppoa teille vanhemmille on mokata avoimesti ja miten sanoitatte niitä lapselle? Miten harrastuksissa reagoidaan kilareihin? Miten sujuu lautapelit? Saako lapsi kehuja taidoista ja suorituksista vai ihasteletteko hänen ihanuuttaan suoritustasosta?
Ei lapsi opi pettymysten käsittelyä vain kohtaamalla niitä vaan siihen käsittely-osuuteen tarvitsee mallia, ohjausta ja/tai tukea.
Minä huomasin että esikoisesta on kasvamassa itseltään liikaa vaativa ihminen ja tajusin katsoa peiliin ja alkaa suhtautua omiin virheisiin tai osaamattomuuksiin huumorilla tai lempeästi. Kaikki ei ole ihan yhtä hölmöjä ja hitaita kuin minä, mutta onneksi monesti omasta toiminnasta löytyy jotain mitä muuttamalla voi auttaa lasta 😊
Siitä oli jäänyt puuttumaan sana _riippumatta_ suoritustasosta.
Tämä on vähän sellainen suo siellä, vetelä täällä, ei saa heittää bensaa liekkeihin tai juuttua epäonnistumisiin, mutta tuli mieleen sekin että joskus lasta provosoi se että ne tsemppaavat ja kannustavat aikuiset tuntuvat lapsen näkökulmasta vähättelevän ja ohittavan hänen harminsa. Joten - vaikka tiedän mikä **skamyrsky siitä aina palstalla laukeaa - kysyn silti että kokeekohan lapsi että hänen tunteensa tulee nähdyksi ja hyväksytyiksi, vaikka sitä reaktiota ei hyväksytäkään? Kyllä, se ilmaus mitä yritän välttää käyttämästä on juurikin tunteiden sanoittaminen. "Sua tais ihan todella ärsyttää kun se meni huti?" sen sijaan että "Ei se mitään, hieno yritys!".
Toim huom en kuvittele tietäväni oikeasti mitään kunhan aivoriiheilen kun välttelen nukkumaan menoa.
Tuo kuulostaakin hyvältä, että tavallaan asettuisi ”lapsen puolelle” tuolla tavalla, että ymmärtää harmitusta. Tiedän ja tiedostan, että puutun liikaa huonoon käytökseen enkä siihen, mistä se johtuu (tappio tms).
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Voi se olla ohimenevääkin. Esikoisella oli tosi voimakkaana tuota samaa just ekalla luokalla. Lensi kirjat ja tavarat kun ei osannut vaikka jotain läksyä tai oppinut heti jostain voimistelujuttua. Ei ole enää mitään sellaista havaittavissa nyt yläasteikäisenä. Oikeastaan on vähän liiankin lunki asioiden suhteen :)
Kuopus on nyt ekalla ja just tänään lensi matikan kirjat pitkin taloa kun ei heti tajunnut mitä pitää tehdä. Keskimmäisellä ei taas ole ollut tälläistä ihme osaamattomuudesta johtuvaa raivoamista.
En siis hätäilisi vielä kauheasti, voi mennä ohikin.
Helpottavaa kuulla, että muillakin on ollut samantapaista. Pojalla on kaksi isosiskoa ja heidän kanssa ollut huomattavasti seesteisempää, vaikka vanhin onkin esimurrosiässä. Toivon myös, että on ohimenevää ja mielestäni voitontahdossa ei ole mitään väärää, mutta sitä pitää oppia käsittelemään.
Ap.
Jos kyseessä on nuorin lapsi, niin hänen kokemusmaailmaansa helposti värittää se että "muut" osaa aina vähän aiemmin, enemmän tai paremmin, mikä on hyvä kasvualusta liiallisellekin itsekriittisyydelle. Tunteeko lapsi vahvuutensa?
Vierailija kirjoitti:
Luonnetta ei voi muuttaa. Hän on kilpailuhenkinen ja kriittinen itseään kohtaan eikä sille mitään voi.
Saa olla ja luonnetta ei voi muuttaa, mutta lapsen pitää oppia käsittelemään tunteita. Kotona saa ja pitääkin näyttää tunteita, mutta se, että harrastuksissa ja koulussa pettymys läikkyy täysin yli, ei ole suotavaa. Tietenkin esim. tappio saa harmittaa, mutta tavaroiden paiskominen sen johdosta ei ole suotavaa.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Jos kyseessä on nuorin lapsi, niin hänen kokemusmaailmaansa helposti värittää se että "muut" osaa aina vähän aiemmin, enemmän tai paremmin, mikä on hyvä kasvualusta liiallisellekin itsekriittisyydelle. Tunteeko lapsi vahvuutensa?
Kyllä, poika on lapsista nuorin. Vertaa itseään jonkin verran siikoihin, lähinnä, kun isommilla on isompien ”etuja”, kuten saavat valvoa hieman pidempään.
Sen lisäksi pelaa vuotta vanhempien joukkueissa, mutta mielestäni ei harrastuksissa vertaa itseään muihin.
Vahvuuksia osasi joten kuten sanoa koulun arviointikeskustelussa, kuten olevansa hyvä pelaamaan, hyvä matikassa, mutta mielestäni kertoi ennemmin asioita joissa on hyvä, kuin vahvuuksiaan.
Ap.
Vie se hoitoon heti.