Lue keskustelun säännöt.
Pakkoajatukset ja katastrofiajattelu pilaavat arkeni ja elämäni. Miten kierteestä eroon?
22.02.2019 |
Olen ilmeisesti yleisesti ahdistunut ja minulle tyypillistä on, että ajattelen aina kaikessa sitä pahinta. Minulle on alkanut tulla arjessa jonkinlaisia pakkoajatuksia, esimerkiksi alan ajatella jos miehelleni käy jotain. Ahdistun hirveästi kun en voi kontrolloida mitä muille käy elämässä. Heti jo ajattelen millaista elämä olisi miehen kuoleman jälkeen ja tulen entistä ahdistuneemmaksi. Saatan vaikka pelätä, että mieheni ajaa kolarin. Minun ensimmäinen ajatus on kuolema, ei mikään pieni lähes harmiton nokkakolari. Tuntuu, että muut ajattelevat aina esim. jos joku sairastuu syöpään niin "no voihan siitä parantuakin" kun minä taas olen jo järjestämässä hautajaisia tai jotain. Näen siis aina kaikessa pahimman vaihtoehdon.
Nämä ajatukset putkahtavat päähän pitkin päivää ja heti huomaan, että alan jännittämään kroppaa ja saan usein myös migreenin tai jonkun päänsäryn kun vellon tällaisessa murheessa. En jotenkaan osaa päästää irti ja tämä ajatusketju menee aina liian pitkälle. Näitä tulee pitkin päivää, yleensä silloin kun on jotenkin tylsää ja voisi vaan rentoutua niin minulle tulee tällaisia ajatuksia.
Olen huomannut, että näen aina kaiken negatiivisen kautta. Esimerkiksi jos jotain negatiivista tapahtuu arjessa, olen todennäköisesti ymmärtänyt pelätä sitä jo etukäteen ja asenteeni on että "tiesin, että tässä käy näin". Tämän vuoksi koen aina jos on hetken kaikki ihan hyvin, että kohta tapahtuu jotain kun pelkään koko ajan kaikkea. Tämä jokin negatiivinen asia voi olla ihan pieni juttu, mutta heti olen silleen "no ni tiesin että jotain tapahtuu ja minua rangaistaan, en saa onnellista elämää kuten moni muu".
Olen huomannut, että määrittelen elämäni negatiivisten tapahtumien kautta ja en koskaan ajattele, että mikä tuuri minulla onkaan ollut jossain asiassa. Tai jos satun ajattelemaan, niin heti putkahtaa päähän ajatus että no niin kerran oli tuuria niin hyvä tuuri ei voi jatkua ja jotain pahaa tapahtuu.
Mun arki on aika ikävää ja harmaata tämän takia. Ikään kuin odotan, että jotain menee pieleen ja joskus nyt jotain pientäkin menee pieleen ja sitten se taas osoittaa sairaalle mielelleni, että nämä ajatukset ovat jotenkin hyväksi ja olen ymmärtänyt pelätä. Kaikki ns. positiiviset jutut menee multa aina ihan ohi, keskityn pelkäämään tulipaloa/kuolemaa/mitä ikinä ja en esimerkiksi välttämättä noteeraa lainkaan hyvää säätä, hyvänmakuista ruokaa tai tuntemattomien hymyjä kadulla.
Tämä kaikki alkoi siitä kun läheiseni sairastui, toivoa oli aluksi ja minähän se pelkäsin toki pahinta, mutta koitin olla toiveikas kuten muutkin ympärilläni. Syöpä, jossa tosi hyvä ennuste. No pahin eli kuolema kävi. Tämän jälkeen olen sitten alkanut pelkäämään ja huomaan, että tää arki on oikeesti tosi negatiivista ja takkuista :(
Varmaan aika sekava selitys. Halusin vaan avautua kun huomasin taas, että nyt kun on vapaapäivä niin mietin mitä jos miehelleni käy jotain työpäivän aikana, entä jos vanhemmilleni käy jotain, mitä jos itse jään auton alle, entä jos talo syttyy palamaan yms. En ole voinut ollenkaan nauttia tästä päivästä ja vapaasta olosta, koska olen näiden ajatuksen vankina. Samalla sitten ahdistun lisää kun vastustan näitä ajatuksia, ajattelen että en saa ajatella tällaisia negatiivisia juttuja kun elämä menee ohi. Onko muilla vastaavaa?
Kommentit (9)
Syytän ja sätin itseäni näistä ajatuksista, nytkin mietin miten tää päivä menee ihan hukkaan kun keksin pelätä kaikkea mahdollista. Olen menossa kohta lääkäriin ja mietin liukastunko matkalla tai jäänkö auton alle. En mieti sitä niin, että onpa nätti ilma ja kiva päästä kävelylle. En vaan osaa katsoa asioita enää sillä tavalla. Tuntuu jotenkin, että mitä enemmän syyllistyn näistä pakkoajatuksista niin sitä enemmän niitä tulee päähäni. Mieskin aina hokee, että olen tosi negatiivinen ja elämä menee mulla ihan hukkaan kun pelkään koko ajan kaikkea realistista ja epärealistista enkä yhtään pysty vaan elämään päivä kerrallaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syytän ja sätin itseäni näistä ajatuksista, nytkin mietin miten tää päivä menee ihan hukkaan kun keksin pelätä kaikkea mahdollista. Olen menossa kohta lääkäriin ja mietin liukastunko matkalla tai jäänkö auton alle. En mieti sitä niin, että onpa nätti ilma ja kiva päästä kävelylle. En vaan osaa katsoa asioita enää sillä tavalla. Tuntuu jotenkin, että mitä enemmän syyllistyn näistä pakkoajatuksista niin sitä enemmän niitä tulee päähäni. Mieskin aina hokee, että olen tosi negatiivinen ja elämä menee mulla ihan hukkaan kun pelkään koko ajan kaikkea realistista ja epärealistista enkä yhtään pysty vaan elämään päivä kerrallaan.
Ap
Kannattaisi jutella ammattilaisen kanssa, se voi helpottaa.
Kuulostaa, että olet saanut jonkin trauman tuosta läheisen kuolemasta. Nyt pelkäät että jollekin taas sattuu jotain. Se voi olla aika luonnollista joillekin traumaattisen kokemuksen jälkeen. Tarvitset ehkä keskusteluapua. Terapia oikeanlaisen, itselle sopivan terapeutin kanssa voisi olla yksi ratkaisu. Lääkitystä en suosittele. Ihmisen täytyy itse oppia kohtaamaan pelkonsa ja ahdistuksensa, aluksi tuen avulla.
Mä oon siis käynyt terapiassa, mutta junnaan vaan paikallaan. En kyllä ole pystynyt ihan täysin rehellisesti kertomaan miten pahana nämä pakkoajatukset on, lähinnä ollaan keskitytty surun kanssa elämiseen. Toisaalta en enää koe sellaista jokapäiväistä surua, siis että kaikki asiat muistuttaisi kuolleesta läheisestä ja olisin jotenkin katkera. Vai onkohan nää pakkoajatukset yksi surun muoto sitten kuitenkin? Minua surettaa ajatella, että objektiivisesti katsottuna viime vuosi oli oikeasti tosi hyvä, muutin omistusasuntoon, matkustelin yms.. Mutta itse en elänyt täysillä näitä hetkiä vaan koko ajan mietin mikä voi mennä pieleen ja peläten sitä pahinta. Tämän vuoksi ns. hyvä ajanjakso olikin huono ajanjakso mun elämässä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vältät kaikkea kelaamista ja analysointia. Ohitat tai sivuutat negatiiviset ajatukset/yllykkeet systemaattisesti ja rauhallisesti, keskityt mahdollisimman puhtaasti vain nykyhetkeen ja pyrit suhtautumaan asioihin niin rauhallisesti ja tyynesti kuin mahdollista. Kaikki "kelaaminen" pahentaa tilannetta, koska aivoissa haitalliset ajatuskulut saavat tästä vain voimaa. Kannattaa puhua psykologin kanssa mutta perusperiaate on tämä. Toipuminen voi kestää kuukausiakin eli kannattaa olla todella pitkäjänteinen tässä asiassa.
Suru on voinut laukaista pakkoajatukset, mutta surun ja pakkoajatusten hoito on kyllä kaksi täysin eri asiaa eli tämä täytyy tuoda selkeästi terapeutin tietoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullekin tapahtui sillä tavalla, että olin positiivinen ja toivoin parasta tilanteessa, missä hyvin meneminen oli aika todennäköistä, mutta meni sittenkin pahimmalla mahdollisimmalla tavalla. Tässä tilanteessahan olisi ollut kannattavaa ajatella ennemmin negatiivisesti, joten tästä 'viisastuneena' olen sitten alkanut ajatella negatiivisesti muutenkin, että ei vaan käy sama uudestaan. Tavallaan tuo on ihan looginen yritys korjata tilanne, tai siis tulevat tilanteet. Olisi varmaan hyvä, jos kertoisit terapiassa pakkoajattelun olevan näin rajua.
No mulle ei ole oikeasti edes käynyt mitään traumaattista, mutta olen ollut tuollainen aina. Tavallaan olen ”tuhlannut” elämäni murehtimalla turhaan. Pahin pelkoni on, että äidilleni käy jotain (olen sinkku) ja sitten olen periaatteessa yksin maailmassa. Nykyään ymmärrän, että mulla on ahdistuneisuushäiriö ja olen onneksi hoidon piirissä ja vointikin on kohentunut entisestä.