Voiko puolisoaan rakastaa ehdottomasti?

Naiset puhuvat ongelmaisista lapsistaankin usein ymmärtäväisesti ja kauniisti, mutta miestä lähinnä kritisoidaan. Olen itse sinkkunainen ja seuraani hakeutuvat miehet tuntuvat taantuvan aina jollekin vauvatasolle, jossa heitä pitäisi validoida, kannustaa ja ruokkia. En koe mitään empatiaa heitä kohtaan. Onko tämä luonnollista, vai puhdasta biologiaa? Eläinmaailmassakaan aikuisia uroksia ei hoivata. Mistä löytyy miehiä, jotka todella pärjäävät itsenäisesti eivätkä etsi kakkosäitiä?