Muita elämän "murjomia"?

Lähinnä tällaisia tarinoita lukiessa tulee jälleen kerran luuseriolo, koska tuntuu etten itse saisi olla masentunut ja ahdistunut kun ei ole _noin_ huonosti mennyt. Toisaalta minkä minä sille voin etten kestänyt kaikkia vastoinkäymisiä hyvin ja selvinnyt puhtain paperein, vaikka joku pahemmassa tilanteessa ollut onkin selvinnyt. Ja en juuri nyt mahda mitään sille, että elämä ei edelleenkään hymyile enkä osaa laittaa sitä kuntoon.

Toisaalta olen myös vielä aika nuori ja ehkä sitten nelikymppisenä olen jo paremmassa tilanteessa. Pakko toivoa niin, muuten on turha jatkaa edes huomiseen. Ja tietyllä tavalla olen kyllä ylpeä joistain asioista joita olen tehnyt ja saavuttanut silloisesta tilanteestani huolimatta. Kaikki hyvä on vain aina päättynyt siihen, että on taas tullut kuvainnollisesti turpaan ja pikkuhiljaa olen lannistunut nykyiseen tilanteeseeni tänne pohjalle kun ei vain ole enää jaksanut ainaista murjotuksi joutumista. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, jossain vaiheessa taas sisuunnun, teen jotain, koen suuren pettymyksen ja päädyn takaisin pohjalle.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä tällaisia tarinoita lukiessa tulee jälleen kerran luuseriolo, koska tuntuu etten itse saisi olla masentunut ja ahdistunut kun ei ole _noin_ huonosti mennyt. Toisaalta minkä minä sille voin etten kestänyt kaikkia vastoinkäymisiä hyvin ja selvinnyt puhtain paperein, vaikka joku pahemmassa tilanteessa ollut onkin selvinnyt. Ja en juuri nyt mahda mitään sille, että elämä ei edelleenkään hymyile enkä osaa laittaa sitä kuntoon.

Toisaalta olen myös vielä aika nuori ja ehkä sitten nelikymppisenä olen jo paremmassa tilanteessa. Pakko toivoa niin, muuten on turha jatkaa edes huomiseen. Ja tietyllä tavalla olen kyllä ylpeä joistain asioista joita olen tehnyt ja saavuttanut silloisesta tilanteestani huolimatta. Kaikki hyvä on vain aina päättynyt siihen, että on taas tullut kuvainnollisesti turpaan ja pikkuhiljaa olen lannistunut nykyiseen tilanteeseeni tänne pohjalle kun ei vain ole enää jaksanut ainaista murjotuksi joutumista. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, jossain vaiheessa taas sisuunnun, teen jotain, koen suuren pettymyksen ja päädyn takaisin pohjalle.

Voi ei - en halunnut aiheuttaa sinulle pahaa mieltä! Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että vastoinkäymisillä ei tavallaan voi "kilpailla", ei niitä voi verrata keskenään. En ikinä sanoisi masentuneelle että "mitäs muka olet masentunut, mulle on käynyt juttu x ja juttu y ja ne on paljon pahempia kuin sun jutut, ei sulla ole syytä olla masentunut". (Vaikka siis joskus itsekseni ajattelen ihmisistä, jotka oikeasti valittaa turhasta, että huh huh kun tietäisivät ja tajuaisivat...) 

Masentuminen on aina vakava sairaus ja tulisi ottaa vakavasti, siihen voi sairastua kuka tahansa, riippumatta siitä onko ollut niitä vastoinkäymisiä tai ei. 

Toivotan sinulle jaksamista ja uskoa siihen, että asiat paranevat tulevaisuudessa. Jos minä selvisin niin sinullakin on varmasti voimia selvitä <3 

Olen itseäni joskus verrannut pajun oksaan: minua voi taivuttaa vaikka kaksin kerroin, mutta en_sisullakaan_katkea. Ja kun päästää irti, pompsahdan taas alkuperäiseen asentoon :) Ole sinäkin kuin pajun oksa! <3 

Kyllä elämää osaa arvostaa ihan eri tavalla. ❤️

Joidenkin elämä romahtaa, jos saa esim. kokeesta huonon numeron yms. pientä.

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin elämä romahtaa, jos saa esim. kokeesta huonon numeron yms. pientä.

Totta. Tämä on meille "suurempia vastoinkäymisiä" kokeneille pientä. 

Kuitenkin tulisi mun mielestä muistaa että kaikki on suhteellista, ja siten myös se oma jaksaminen. Ei voida tietää, mitä siellä huonosta numerosta tulleen romahduksen taustalla on. Ehkä vanhemmat rankaisee, ellei saa hyviä numeroita. Tai ehkä oma itsetunto on kiinni omasta onnistumisesta.

Myönnän toki, että on vaikeaa olla myötätuntoinen tämmöisissä tilanteissa. Mutta silti tulisi yrittää..?

Up

Up!

Pohdiskelija kirjoitti:

Ajattelin juuri omaa elämääni.

Äitini erosi alkoholisti-isästäni kun olin kahden vanha. Seuraavat viisi vuotta reissattiin ympäri Suomea sinne, missä oli töitä yh-äidille tarjolla. Muutaman kuukauden "keikkoja" kerrallaan - aina uudet kaverit eikä mihinkään ehtynyt juurtua.

Seitsenvuotiaana muutettiin pk-seudulle äidin uuden miesystävän luokse. Tämä oli väkivaltainen alkoholisti (oma isäni oli "vain" alkoholisti). Otettiin seuraavat viisi vuotta joka viikonloppu turpiin mieheltä, sekä äiti että minä.

Kun olin 13-vuotias, muutettiin onneksi pois. Seuraavat kuusi vuotta asuttiin kaksin ja kaikki oli periaatteessa hyvin, vaikka oltiinkin köyhiä. Rahaa riitti juuri ja juuri ruokaan, mutta ainakaan kukaan ei hakannut viikottain.

17-vuotiaana minut r*iskattiin vanhojenristeilyllä n. kolmekymppisen k*ntasuomalaisen miehen taholta. Olin tuolloin tuoreessa parisuhteessa, en koskaan kertonut tästä kenellekään kun pelkäsin, että poikaystävä jättää.

19-vuotiaana muutimme yhteen. Poikaystävä paljastui tadaa....väkivaltaiseksi alkoholistiksi. Ikävuosina 19-23 otin taas viikottain kotona turpaan, noihin aikoihin tosin aloin lyödä takaisin. Tappelimme ns. verissä päin.

23-vuotiaana jätin poikaystäväni ja muutin takaisin äitini luokse. Aloitin amk-opinnot, kävin vuoden vaihdossa, poikaystäviä tuli ja meni.

28-vuotiaana löysin elämäni miehen, muutin hänen luokseen. Menimme naimisiin. Olimme 15 vuotta yhdessä, josta 10 vuotta naimisissa. Ei lapsia, molempien toiveesta. Sitten mies kuoli yllättäen ja jäin nelikymppisenä leskeksi viime vuoden alussa.

Nyt olen uudessa suhteessa itseäni kymmenisen vuotta nuoremman miehen kanssa. Olen onnellinen, minulla on hyvä työpaikka ja talouteni on kunnossa. Asun suuressa ok-talossa, minulla on koira, harrastuksia, hyviä ystäviä. Matkustelen 3-4 kertaa vuodessa ulkomaille.

Joskus pysähdyn ajattelemaan, miten onnekas olen että elämäni on näin hyvää kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Myönnän, että välillä on vaikeaa suhtautua muiden vastoinkäymisiin tyyliin "kynsi katkesi, olen niin onneton". Itse kun olen kokenut vaikka mitä p*skaa ja kuitenkin aina jaksanut eteenpäin.

Onko muita, jotka ovat samaan aikaan katkeria ja kateellisia toisille siitä, että elämä on murjonut, ja samaan aikaan ylpeitä siitä, että ovat kuitenkin menestyneet elämässä? Ajatteletteko, että juuri niitten vastoinkäymisten takia osaamme arvostaa sitä, mitä meillä nyt on, entistä enemmän? Että olemme vähemmän kiittämättömiä kuin semmoiset ihmiset, joille ei ole koskaan käynyt mitään pahaa?

Inho nousee pintaan, kun joku puhuu toisen ihmisen elämänkokemuksista vähättelevään sävyyn. Mistä kukaan ihan oikeasti voisi tietää, jos toinen ei kerro?

Terveisin, kuulemma pumpulisessa tynnyrissä kasvanut

Miksi jäit tuohon suhteeseen hakattavaksi? Etkö tiennyt ja aiemman kokemasi perusteella paremmin? Elämäsi on murjonut mutta olisit voinut tehdä myös erilaisia valintoja.

Miksi olet katkera ja kateellinen esim. minulle, joka en ole eläissäni ollut väkivaltaisessa parisuhteessa? Olet kokenut varmasti kovia, mutta silti tuntuu oudolta, että tuossa asiassa, joihin vaikuttavat vain kaksi tahoa, puolisosi joka lyö ja sinä joka jäät suhteeseen, otat esille kolmannen osapuolen, joka on täysin osaton vastoinkäymiseesi.

Kertomasi perusteella sinulla voi olla vaikeuksia samaistua tilanteeseen, jossa joku sairastuu vakavasti. Läheisen kuolema on toki vakava paikka, mutta onko omaishoitajana sen parempi?

Ajatuksia tähänastisesta elämästäni:

Elin onnellisen lapsuuden ehjässä perheessä, ( tai niin ainakin silloin luulin, muu perhe vapaakirkollisia, minä en) minulla oli kavereita päiväkodissa ja eskarissa, 5-vuotiaana sain näkövammadiagnoosin ja ensimmäiset silmälasini, kouluni kävin erityiskoulussa enkä ollut koskaan luokan suosituin tyttö. Ala-asteen viimeisillä luokilla olin erittäin yksinäinen, kukaan ei halunnut olla kaverini, eivätkä opettajatkaan puuttuneet tähän. Minä en uskaltanut mennä kenellekään puhumaan tästä, koska pelkäsin vain pahentavani asioita. Yritin kyllä koulun ulkopuolella tutustua ihmisiin, mutta sekään ei tuntunut onnistuvan. Niinpä minusta tuli erittäin ujo ja arka. Hukutin suruni koulutehtäviin ja sainkin kokeista aina hyviä numeroita, eli vanhempani eivät osanneet epäillä mitään kovin vakavaa olevan tekeillä. Kun pääsin yläasteelta, kävin kymppiluokan toisessa kaupungissa, mutta olin senkin vuoden aikana erittäin ujo enkä oikein uskaltanut tutustua luokkakavereihini.  Sen jälkeen kävin vuoden valmentvan koulutuksen, taas eri kaupungissa, jonka jälkeen kävin kolmivuotisen amiksen. Amiksessa mä ensimmäistä kertaa vuosiin uskaltauduin olemaan oma itseni ja sen aikana mä myös tapasin ensimmäisen poikaystäväni ollessani 20-vuotias. Hän kyllä osoittautui kontrolloivaksi tapaukseksi ja erittäin väkivaltaiseksi.  Tämä kuitenkin selvisi minulle vasta sen jälkeen, kun olin valmistunut ja olimme muuttaneet hänen kanssaan yhteen.  Aloitin muutama vuosi sitten terapiassa käymisen, jotta voisin jotenkin päästää näistä asioista irti ja toisaalta opetella elämään puheentuoton ongelman kanssa, josta sain tietää 19-vuotiaana.. Tällä hetkellä olen kuntouttavassa työtoiminnassa, ei ole oikeastaan kavereita, harrastan liikuntaa säännöllisesti, haaveilen opiskelusta, ei ole poikaystävää ja olen 24-vuotias. Nykyään mun on tosi vaikee luottaa ihmisiin. Mutta mä oon edelleen täällä, eli mun elämällä on jokin tarkoitus. :) <3 Itseasiassa meidän kaikkien elämällä on tarkoitus, eikä haittaa, vaikka elämä olisi vähän kolhinut. <3 <3

Tidätkö kuinka moni muu on joutun väkivallan, hyväksikäytön sun muun uhriksi lapsena. Ei vain puhu siitä ääneen ikinä. Kärsii tai loistaa ilman näkyvää varjoa. En vähättele heitä, enkä vähättele sinua. Koskaan ei kukaan voi tietää mitä toinen on konenut, joten älä sinä äläkä muu kohtele ketään vähempiarvoisesti sillä oletuksella. Se, ettet tiedä menee oman tyhmyytesi piikkiin eikä toisen taakaksi.