Uskovaisiin kohdistuvat ennakkoluulot
Törmäsin jokin aika sitten tällä palstalla ketjuun, jossa kysyttiin mielipiteitä uskovaisista ja senkin siivittämänä innostuin kirjoittamaan ajatuksiani uskovaisiin kohdistuvista stereotypioista ja uskonnon merkityksestä itselleni.
Se klassinen syytöshän on, että uskovaiset ovat ahdasmielisiä, aina käännyttämässä muita, tuputtamassa uskoaan. Minulla on kuitenkin yksikin ystävä, jonka kanssa emme ole koskaan puhuneet uskostani mitään. Hän on tietoinen siitä, koska on nähnyt muutoksen pukeutumisessani, ja nähnyt somekirjoituksiani, mutta aina kun tapaamme, on vaan tullut juteltua kaikesta muusta. Liioin minulle ei ole ongelma kavereiden päihteidenkäyttö, kuten heillekään ei ole minun absolutismi. Uskovaistenkin kavereiden kanssa riittää juttua kaikesta muustakin kuin uskonnosta. Kaikki kaverisuhteeni perustuvat molemminpuoliseen kiintymykseen, eivät kummankaan pyrkimykseen hyötyä toisesta jotain konkreettista.
Jos jotakuta ihan kohtuuttomasti häiritsee kadun kulmalla seisova jehovantodistaja, jonka lähestyminen on täysin vapaaehtoista, epäilen, että ongelma voisi olla pikemmin omassa itsetunnossa kuin siinä todistajassa.
Uskovaisuudesta myös puhutaan usein siihen sävyyn kuin se olisi jotain, mitä ollaan muiden ihmisten vuoksi. Se on rajusti ajateltu. Esim. muslimi on kuitenkin vain ihminen, jolla on oma vilpitön usko Armahtajaan - ei poikaystävän tai kenenkään muunkaan usko. Toivon, ettette heppoisin perustein syytä ketään tekopyhäksi, esittävän jotain, mitä hän ei ole.
Mainitsemassani ketjussa tuotiin esiin, että uskovaiset uskovat ihmeellisiin asioihin, kuten valaan syöneen Lootin (rauha hänelle) - uskomus, jonka sekä kristityt että muslimit jakavat. Tämä onkin esimerkki siitä, miten paljon kriittistä ajattelua uskonto on minulta vaatinut: miten kyseenalaistaa ilmeisinä totuuksina pitämänsä asiat ja uskoa täysin epäuskovattaviksi kokemiinsa asioihin? Miten tarkastella kriittisesti ainoana oikeana pitämäänsä maailmankuvaa, kun ympäriltäkään ei oikein voi saada mitään vastakaikua niihin pyrkimyksiinsä - saati orastavaan kiinnostukseensa johonkin, mikä on kaikkien mielestä vain joko vanhoja, vertauskuvallisia tarinoita tai sulaa hulluutta?
Samalla uskonto on vaatinut jonkinlaista kykyä osata nauraa itselleen: miten olenkin ollut niin itsepäinen, että olen ottanut itsestäänselvyytenä sen, ettei Jumalaa ole, koska minä en sellaista näe?
Yksi asia on sitten tietysti säännöt. Olen kuullut esim. lestadiolaisten sanovan, ettei heillä ole sääntöjä, on vain asioita, joita he eivät halua tehdä - me muslimit puhumme ihan säännöistä, ja uskomme, että ne ovat Jumalan asettamia, tarpeellisia ja perusteltuja. Yhteiskunnassa, kouluissa, työpaikoilla ja murtomaahiihtokerhossa on monenlaisia ihmisten asettamia sääntöjä, jotka eivät välttämättä aina ole edes niin järkeviä, mutta useinkaan emme edes huomaa niitä, ja samalla ihmiset luovat itse itselleen kirjoittamattomia sääntöjä - "en voi mennä töihin ilman meikkiä tai pukeutuneena niin kuin haluan", "en uskalla poistua kaupasta ostamatta mitään, ettei kukaan luule minun varastaneen". Eivätkö tämmöiset säännöt ole paljon ahdistavampia kuin mitkään uskonnon säännöt, jotka muistuttavat uskovaista hänelle kaikkein rakkaimmasta eli hänen Luojastaan!