Kaipaako perheellinen kavereita?

Ei kaipaa. Korkeintaan toisia pariskuntia, joiden kanssa voi joskus istua iltaa.

Kaverin mies hengailee enemmän kavereidensa kuin perheensä kanssa. Mielestäni hyvin keskenkasvuista enkä itse katselisi moista.

Todellakin kaipaa, ja kova ikävä ystäviä on.

Todellakin kaipaan myös ystävien seuraa, vaikka perheellinen olenkin! Vähäpuheinen (toki muuten monella tapaa ihana) mieheni ja 1-vuotias lapseni eivät vaan yksinkertaisesti riitä korvaamaan ystävieni seuraa. Aiempaa harvemmin tulee nykyään ystäviä tavattua, mutta sitten kun nähdään, on se sitäkin mukavampaa. Ja kyllä niitä ystäviä varmasti kaipaa sitten viimeistään ruuhkavuosien jälkeen, ja lisäksi tietty pienten lasten kanssa elämisen vertaistukena.

Kyllä kaipaan, en vaan tahdo löytää heille aikaa enkä jaksamista. Nyt kun kaverit ovat itsekin keskellä vauva- ja taaperoarkea, ymmärtävät he paremmin miten minä "jumitin kotona" viimeiset pari vuotta. Sain siis esikoiseni kolmisen vuotta heitä aiemmin.

Väsyn kanssakäymisestä ihmisten kanssa, tarvitsen hiljaisuutta aja yksinoloa ladatakseni akkujani. Pikkulapset ovat jatkuvasti iholla ja äänessä, heitä pitää huomioida, olla läsnä ja auttaa ja leikittää ja tuo on äärimmäisen kuormittavaa. Harvat "vapaa hetket" käytän mieluummin autotallissa, pihatöissä tai kellarissa yksinäni, kuin sosiaalisoimalla ystävien kanssa. Ja vielä kun siitä ystävien näkemisestä pitää erikseen sopia, että kumpikin saa lapsensa jonkun muun vastuulle jätettyä tai lasten rytmien mukaan, eikä niin kuin ennen perhettä, että soitettiin vaan ja lähes 99% varmuudella toisellakin oli mahdollisuus tavata.

Mutta onneksi lapset kasvaa ja ovat vuosi vuodelta itsenäisempiä ja omatoimisempia, niin omakin jaksaminen paranee ja ystävien näkeminen helpottuu.