Lue keskustelun säännöt.
Riitelystä ja suuttumisesta, en enää tiedä mikä on totta
20.11.2018 |
Periaatteessa tiedän, miten hyvässä suhteessa kuuluisi asioiden mennä: ei suututa turhasta, mutta silti on oikeus omiin tunteisiin ja saa tuntea suuttumusta. Jos riidellään, niin kuuluu olla sanomatta että miksi sä aina, ja sen sijaan kuuluu sanoa että minusta tuntuu. Jne.
Nyt omassa suhteessa olen tilanteessa, etten enää tiedä, miten eteenpäin. Loukkaannun kumppanilleni, koska koen jotkin asiat loukkaavina, tai ne tuntuvat pahoilta. Välillä turhaan, välillä aiheesta. Koitan kaikin keinoin työstää sitä ja antaa mennä läpi sormienkin. Mutta miten sitten estää se, ettei sopeudu liikaa toisen mukaiseen toimintaan ja kiellä omia tarpeitaan? Jos kuuluu yhtä aikaa hyväksyä ja ymmärtää toista, mutta silti itseään ei saa unohtaa. Eli jos joku asia loukkaa, onko siitä sanominen nyt hyvä vai ei?
Oma kumppanini on kyllästynyt siihen, että kerron, mikä loukkaa. Olemme ajautumassa tilanteeseen, missä minä alan kokea parhaaksi olla hiljaa vaikka olisi vaivaavia asioita. Toisaalta mietin, olenko oikeasti vain sekopää, joka on koko ajan suuttumassa turhasta?
Kun riitelemme, se ei noudata hyvän riitelyn kaavaa, vaan kumppani puhuu silloin tuhoisasti, että koko suhde on huono ja aina tätä samaa. Tuntuu, että en enää tiedä, mitä pitää sanoa tai tehdä.
Ajatuksia?
Kommentit (2)
http://nettipalvelut.vaestoliitto.fi/nettivastaanotto/parisuhteen-tueks…
Täällä voi käydä peilaamassa ajatuksiaan asiantuntijan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuullostat aivan minulta muutama vuosi sitten. Seurusteletkohan eksäni kanssa? Ainoa neuvoni on, että säästät hengitysilmaa ja omaa mielenterveyttäsi kun vain suoriltaan eroat. Niin minäkin tein ja elämä helpottui huomattavasti kun lopetin suhteen kertalaakista.
Miehestä kuoriutui heti alkumetreiltä besserwisseri, joka avautui säälimättä ajasta ja paikasta välittämättä. Hän ei ottanut vastuuta mistään sanomisistaan tai aiheuttamastaan mielipahasta, mutta jaksoi loukkaantua jokaisesta takaisinsivalluksesta, syyllistämään suuttumisesta tai hänelle suuttumisesta ja eniten siitä, että ylipäätään ajattelin omilla aivoillani. Hänen mukaansa minussa raivostuttavin piirre on, että kuvittelen aina olevani oikeassa. Se oli sinänsä hassua, että tuo kosketti kaikkea missä olin hänen kanssaan erimieltä ja minulla oli yleensä perustelut asioille toisin kuin hänellä itsellään. Hän ei pitänyt suutaan kiinni hetkeäkään, vaan sivalsi mitä huonoimmalla hetkellä mielipiteitään. Kun kävin autokoulua, iltalukiota ja töissä, hän päätti kehaista minua ohimennen sanomalla, että yritin hänen mielestään liikaa. Kerran jätin hänet treffeille yksin istumaan kun kyllästyin kuuntelemaan sitä päänaukomista. Herra juoksi perääni eikä suinkaan siksi, että olisi ollut pahoillaan vaan vollottaakseen, miten ankara olin hänen herkälle sielulleen.
Jättäminen ei ollut kauhean vaikeaa sen jälkeen kun mittani täyttyi sitä draamaa. elämäni yksinkertaistui huomattavasti, kun ei tarvinnut joka päivä selittää kuin apinalle miksi haukkuminen on väärin, varoa sanojaan ja valmistautua taas jostain syystä alkavaan mykkäkouluun tai huutokonserttiin. Jopa kauheassa uhmassa olevan lapsen kanssa oleminen on helpompaa.
Kuinka kauan olette olleet yhdessä? Miten suhteenne alkoi? Osaatko konkretisoida riitojanne? Asteikolla 1 kymmeneen, kuinka paljon aikaa teillä menee riitelyyn verrattuna hyviin aikoihin? Millainen mies on suuttuessaan? Millainen olo sinulla on valtaosan ajasta ja joudutko käyttämään paljon aikaa pinnistelläksesi miehen takia? Voitko nauttia elämästäsi ilman kontrollia (kiukkua, syyttelyä, vihanpurkauksia)?