Lue keskustelun säännöt.
Rakkauden loppu.
16.11.2018 |
Tyhjyys ja jollain tavalla myös kevyt, vapautunut olo.
Takana yli 30 vuotta yhteistä elämää,kolme lasta.
Muistan sanoneeni miehelle joskus, että sitten kun hän ei saa minua enää itkemään välinpitämättömyydellään, olen yrittänyt kaikkeni, antanut kaiken rakkauteni mitä hänelle on antaa.
Nyt,rakas aviomieheni,kun lähdit töihin yhteisestä aamupalapöydästä, saavuin sille viimeiselle pysäkille. Jäin pois kyydistä ja tunnen olevani vapaa.
Kommentit (5)
Mutta se vaa kytee ja savuttaa jos molemmat osapuolet eivät siihen puhalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu ja tuntuisi kamalalta lopettaa parisuhteemme juuri nyt, kun ehkäpä kaikkein pahin on takana. Kun on selvitty kuilun partaalta. Vaan ehkäpä se onkin tarkoitettu niin. Parisuhteemme ansiosta olemme selvinneet tähän pisteeseen saakka, kumpikin, vahvempina kuin alussa. Tämä on ollut yhteinen matka, jota kumpikaan ei olisi yksin suorittanut. Olemme tarvinneet toisiamme. Mutta ehkä nyt ollaan siinä tienhaarassa, josta aukeavat kummallekin omat polut. Polut, joilla emme enää tarvitse toisiamme, kun pahin on takana ja meillä on nyt taitoa elää elämää itse kuten haluamme. Aiemmin emme olisi toisiamme voineet hylätä, mutta tässä pisteessä ja tästä eteenpäin olisimme toisillemme taakaksi, etenemme ketterämmin eri teille.
Kaikki kestää aikansa, kunnes loppuu. Ei mikään ole ikuista. Jos meidän oli määrä olla yhdessä vain 20 vuotta, eikä 40 vuotta, niin ehkä on parempi, että voimme kuitenkin olla sovussa itsemme ja toistemme kanssa tässä pisteessä ja tästä eteenpäin, vaikka tiemme erkanisivat. Huonomminkin olisi voinut käydä, muistetaan aina se. Monta onnettomuutta ja tragediaa olemme väistäneet, läheltäkin on käyttänyt.
Tulevaisuus on avoin. Ehkä yhteinen elo päättyy kuitenkin puolen vuoden päästä jossain onnettomuudessa, mistä sitä tietää. Ei kannata kuvitella ikuista elämää tästedeskään. Saati maailman ja asioiden muuttumattomuutta. Pitää tehdä, kuten sydän sanoo, vaikka se joskus kolhiintuisikin. Tuntuu kamalalta päättää parisuhteemme (joka päätti itse itsensä jo suurelta osin) nyt, mutta ehkä vielä kamalammalta tuntuisi jatkaa, jos se olisi falskia. En usko, että pystyn olemaan itselleni epärehellinen. Enää. Taas. Tai nyt, paremmin valveutuneena. Ehkä jonkin aikaa olen ollut, koska en ole uskaltanut asioita miettiä loppuun asti. Mutta itsepetoksestakin voi jäädä kiinni. Sen jälkeen sitä ei voi enää jatkaa.
eri kirjoittaja kirjoitti:
Tuntuu ja tuntuisi kamalalta lopettaa parisuhteemme juuri nyt, kun ehkäpä kaikkein pahin on takana. Kun on selvitty kuilun partaalta. Vaan ehkäpä se onkin tarkoitettu niin. Parisuhteemme ansiosta olemme selvinneet tähän pisteeseen saakka, kumpikin, vahvempina kuin alussa. Tämä on ollut yhteinen matka, jota kumpikaan ei olisi yksin suorittanut. Olemme tarvinneet toisiamme. Mutta ehkä nyt ollaan siinä tienhaarassa, josta aukeavat kummallekin omat polut. Polut, joilla emme enää tarvitse toisiamme, kun pahin on takana ja meillä on nyt taitoa elää elämää itse kuten haluamme. Aiemmin emme olisi toisiamme voineet hylätä, mutta tässä pisteessä ja tästä eteenpäin olisimme toisillemme taakaksi, etenemme ketterämmin eri teille.
Kaikki kestää aikansa, kunnes loppuu. Ei mikään ole ikuista. Jos meidän oli määrä olla yhdessä vain 20 vuotta, eikä 40 vuotta, niin ehkä on parempi, että voimme kuitenkin olla sovussa itsemme ja toistemme kanssa tässä pisteessä ja tästä eteenpäin, vaikka tiemme erkanisivat. Huonomminkin olisi voinut käydä, muistetaan aina se. Monta onnettomuutta ja tragediaa olemme väistäneet, läheltäkin on käyttänyt.
Tulevaisuus on avoin. Ehkä yhteinen elo päättyy kuitenkin puolen vuoden päästä jossain onnettomuudessa, mistä sitä tietää. Ei kannata kuvitella ikuista elämää tästedeskään. Saati maailman ja asioiden muuttumattomuutta. Pitää tehdä, kuten sydän sanoo, vaikka se joskus kolhiintuisikin. Tuntuu kamalalta päättää parisuhteemme (joka päätti itse itsensä jo suurelta osin) nyt, mutta ehkä vielä kamalammalta tuntuisi jatkaa, jos se olisi falskia. En usko, että pystyn olemaan itselleni epärehellinen. Enää. Taas. Tai nyt, paremmin valveutuneena. Ehkä jonkin aikaa olen ollut, koska en ole uskaltanut asioita miettiä loppuun asti. Mutta itsepetoksestakin voi jäädä kiinni. Sen jälkeen sitä ei voi enää jatkaa.
"Tuntuu kamalalta päättää parisuhteemme nyt, mutta ehkä vielä kamalammalta tuntuisi jatkaa..." Juuri tämä.
Usein toivotaan että tulisi jostain se taikavoima joka palauttaisi niihin onnellisiin ja ihaniin aikoihin, mutta sitä ei vain aina tule.
Voimia sinulle. <3
Itselläkin kokemus, että se itku vain loppui. En enää tuntenut mitään. Ei vihaa, ei katkeruutta. Todellinen tunteiden loppu 20 vuoden yhdessä olon jälkeen. Itkut oli itketty ja surut surtu jo siinä avioliiton viime vuosina. Mies ei vain välittänyt eikä kuunnellut. Miehen rakkaus oli jo loppunut ajat sitten. Näin ymmärsin kun mietin asiaa taakse päin. Mitäpä enää sen jälkeen kuin helpotus. Tässä se oli ja elämä jatkuu muualla.
Rakastaminen pitkässä parisuhteessa on työtä. Ei tuli roihua jossei sinne jatkuvasti muista laittaa lisää puita.