Traumat ja oireilu suhteessa

Ei tietenkään pidä luovuttaa, jos kerran 12 vuotta on mennyt ihan hyvin. Kertomasi mukaan trauman aktivoitumiselle on selvä syy. Ja lisäksi olet ylipäätään tietoinen traumastasi. Eli on olemassa selkeä paketti, jota työstää.

Juju on vain siinä, että asiaa pitää työstää eikä väistellä ja paeta. Jos et ole vielä käyttänyt ammattilaisen apua trauman työstämiseen, niin nyt olisi aika sellaiselle.

Et kerro minkälaisia traumoja sinulla on ja mistä triggeröidyit. Mikäli kyse on esim väkivaltaisesta lapsuudesta, ja mies huitaisi sinua kännissä, en pidä yhtään ihmeellisenä jos luottamus osittain meni. Tässä tapauksessa kyse on terveestä itsesuojeluvaistosta enkä yrittäisikään päästä siitä eroon.

Lievempänä esimerkkinä vaikka lapsuus alkoholistikodista. Kyseinen henkilö voisi triggeröityä toisen kännäyksestä, mikä on myöskin täysin ok. Ei voi olettaa että alkoholismilapsuuden jälkeen jaksaisi katsoa "normaaliakaan" ryyppäystä. Toki, asia voi olla ylireagointia jos triggeröinti tapahtuu jo yhdestä saunaoluesta.

Yritä ensin (joko yksin tai vertaistuen avulla) selvittää onko kyse normaalista ja terveestä reagoimisesta, vai täysin ylimitoitetusta ahdistuksesta luonnollisessa tilanteessa? Ole mahdollisimman rehellinen, äläkä vähättele omia tunteitasi ja oikeuksiasi. Esimerkiksi lyövä mies ei ole MISSÄÄN TAPAUKSESSA OK, vaikka olisikin lyönyt vain vähän ja kevyesti, ja olisi muuten maailman ihanin kumppani.

Onko tuossa suhteessa jotain selvää vääryyttä mikä noita kohtauksia laukaisee? Vai voisiko missä vaan terveessä suhteessa tapahtua samoin? Jos siis esim. kumppanisi käyttäytyy väkivaltaisesti tmv ja tämä aiheuttaa sinussa jotain traumareaktioita niin siinä tapauksessa suhde on parempi päättää, mutta jos aivan normaalit arkiset asiat saavat noita aikaan niin ehdottomasti suosittelen juurikin ammattiavun puoleen kääntymistä. Asian työstö ei taatusti tule olemaan kevyttä tai hauskaa, mutta ammattilainen osaa tukea ja auttaa niin, että lopulta elämänlaatusi paranee ja saat sekä suhteesi että itsesi pelastettua. Valtavasti tsemppiä ja voimaa!

Vierailija kirjoitti:

Onko joku päässyt yli asiasta päättämättä suhdetta, mutta samalla selväjärkisenä, kun vanhojen traumojen triggerit alkavat aktivoitua suhteessa sillä tasolla, että ne haittaavat olemista?

Eli löysin hyvän ihmisen ja 12 vuotta meni hyvin. Mieleni oli tasainen ja tunsin olevani turvassa. Sitten pitkän ja irrallistenkin tapahtumaketjujen seurauksena tilanne muuttui niin, että aloin saada takaumia tai miten se pitäisi ilmaista. Traumat aktivoituivat ja tietyt asiat suistivat minut raiteiltaan jatkuvasti.

Nyt otin aikalisän ja olen ollut muutaman viikon yksin. Mieli on rauhoittunut paljon, koska minun ei tarvitse pelätä triggeröitymistä. Toki on suru ja ikävä jne, mutta päälimmäisenä helpotus siitä, ettei tarvitse pelätä seuraavaa kohtausta.

Emme ole vielä selvittäneet asioita lopullisesti. Onko kukaan onnistunut palauttamaan turvan ja tasaisuuden suhteeseen? Se kuitenkin oli meillä pitkään. En oireile muuten elämässäni. Mietin, pitäisikö vain luovuttaa lopullisesti vai yrittää vielä jotain.

Minulla on ollut psyykkistä oireilua suhteen alusta alkaen. Toki se on ollut raskasta puolisolle, muttei se suhdetta ole päättänyt. Opettelua on vaadittu molemmilta. 

Ongelmia on pari ja mietinkin sitä, pitääkö minun vielä toistaiseksi suojella itseäni olemalla yksin vai uskallanko altistaa itseni yrittämiselle. Jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa meidän on selvitettävä keskinäiset välimme ja ainakin toistaiseksi hän haluaisi jatkaa. 

Ensimmäinen ongelma on se, että en ole löytänyt traumaterapeuttia, joka olisi vapaana ja jonka saisin istutettua ruuhkavuosien aikatauluuni.

Toinen ongelma on kumppanini, joka ei millää muotoa osaa ymmärtää, millaiseen tunnekaruselliin joudun ja kuinka pahalta se tuntuu ja miten kokonaisvaltaisesti se on vaikuttanut koko elämänhallintaani, vaikka hän on nähnyt sen vierestä ja vaikka olen yrittänyt asiaa hänelle selittää (ymmärrän toki, ettei siitä sekavasta käytöksestä ja ulosannista saa mitään selvää ja sen voi helposti kuitata kiukutteluna tms). 

Olen kuitenkin käyttäytynyt tasapainoisesti aiemmin ja nyt tämän asettamani tauon vuoksi hänellä alkaa avautua käsityskykyä sille, että kyseessä on joku aito ongelma, josta kärsin itse vielä huonmattavasti enemmän kuin hän tilanteiden kohteeksi joutuessaan ja niitä seuratessaan. 

Niitä täytyy työstää läpi. Ne toistuvat, jos ei niille mitään tee.

Oman pään sisältä ei pääse kauas, siksi keskustelu on hyvä. Kirjoittaminenkin antaa vähän etäisyyttä. Itse kirjoitan paljon. Mitä jos... mietteet ja kipeät ajatukset pyrin kirjoittamaan auki, jotta näen itsekin ovatko ne siinä määrin järkeviä että voisin niitä kenellekään näyttää. Paperilla ne ovat punnitumpia sanoja. Jos en niitä edes luotetuimmalle ihmiselleni näyttäisi, ne eivät ole todellisia. Enhän usko niihin itsekään jos en niitä ääneen tahtoisi sanoa. Siis ne eivät vakuuta edes minua, vaikka ahdistavat kyllä. Miksi antaisin niiden ahdistaa.

Hyvä konsti on myös lukea kirjoittamiaan ajatuksia eri äänenpainoilla mielessään. Pääsee käsiksi siihen mielessä ahdistusta ruokkivaan ääniraitaan.

Kun nämäkään eivät auta, niin terapiakeskustelu.

Viesti 5 oli ap ja tässä jatkoa saamiini vastauksiin.

MIetin suhteesta poistumista siksi, että tällä hetkellä elämäni on muuten tasapainossa eli en oireile kuin tämän yhden asian suhteen. Aiemmin en olisi päässyt oireista eroon eroamalla, mutta nyt tilanne on eri, koska olen käsitellyt alkuperäisen ongelman aika hyvin.

Kyseessä ei ole fyysinen väkivalta vaan lapsuusiän hylkäämiskokemukset ja se, että elin lapsuuteni 5-20 v. henkisesti yksin voimatta turvautua yhteenkään aikuiseen. 

Suhteessamme tapahtui sinänsä viattomia asioita, jotka herättivät asiat henkiin. Mies siis alunperin teki vahingossa jotain, mikä yllättäin loukkasikin minua ja sai minut tuntemaan itseni laiminlyödyksi ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Kun nostin asiaa esille, hän ei pystynyt ymmärtämään asiaa (sinänsä ymmärrettävää) ja alkoi mennä puolustuskannalle yhä pahemmin mikä veti minua yhä syvemmälle ja syvemmälle syövereihin.

Hänen halunsa ymmärtää minua väheni vähenemistään ja minun oloni paheni pahenemistaan ja aloin pahimmillaan saada eroahdistusoireita (nistä pääsin jo), mutta alitajuisesti reagoin jokaiseen pikkujuttuun tällä hetkellä eli jos emme vietä yhtä pajon aikaa yhdessä, jos hän ei katsokaan silmiin yhtä paljon, puhuu välinpitämättömämmin, ei halaakaan kun "olisi pitänyt" tms minimaalisia nyansseja, hermostoni reagoi välittömästi. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen ongelma on se, että en ole löytänyt traumaterapeuttia, joka olisi vapaana ja jonka saisin istutettua ruuhkavuosien aikatauluuni.. 

Eli ainut ongelma on aikataulut. No sehän on vain järjestelykysymys.

Ellet sitten yritä tekosyiden varjolla vältellä avun hakemista.

Sillä varmaan itsekin olet sitä mieltä, ettei erota kannata vain sen vuoksi, ettei viitsi järjestellä aikataulujaan.

Kuulostaa erikoiselta, että taustasi huolimatta aiemmin ei ole ollut mitään oireilua. Auttaisiko pariterapia teitä juuri nyt? Siellä voisitte ammattilaisen kanssa pohtia mitä suhteellenne teette. Jos eroatte, niin ainakaan ei tarvitse miettiä olisiko vielä tuokin kortti kannattanut katsoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen ongelma on se, että en ole löytänyt traumaterapeuttia, joka olisi vapaana ja jonka saisin istutettua ruuhkavuosien aikatauluuni.. 

Eli ainut ongelma on aikataulut. No sehän on vain järjestelykysymys.

Ellet sitten yritä tekosyiden varjolla vältellä avun hakemista.

Sillä varmaan itsekin olet sitä mieltä, ettei erota kannata vain sen vuoksi, ettei viitsi järjestellä aikataulujaan.

Joku muukin kuin traumaterapeutti voisi osata auttaa sinua. Monet terapeutithan käyttävät erilaisia menetelmiä. Itse esimerkiksi olen traumatisoituneena hyötynyt ratkaisukeskeisestä terapiasta todella paljon.

Ilmainen nettimateriaali

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/nettikurssit/tunnekeskeinen-parisu…

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erikoiselta, että taustasi huolimatta aiemmin ei ole ollut mitään oireilua. Auttaisiko pariterapia teitä juuri nyt? Siellä voisitte ammattilaisen kanssa pohtia mitä suhteellenne teette. Jos eroatte, niin ainakaan ei tarvitse miettiä olisiko vielä tuokin kortti kannattanut katsoa.

Siis on ollut mitään oireilua pitkin elämää ja paljonkin, nyt vähemmän. Ehkä jotenkin oudosti koen sellaiset normaalit oireet eivät ole oireita vaan ominaisuuksia, mutta sitten ne, jotka heittävät minut siihen traumaan, ovat oireita, koska silloin en ole enää oma itseni vaan henkisesti palaudun lapseksi ja ikään kuin katoan olemasta. Niistä kohtauksista palautuminen voi kestää parikin vuorokautta (väsymys ja ailahteleva olo) ja on tosi raskasta. 

En ole ajatellut pariterapiaa, koska ongelma on sinänsä minussa, mutta onhan toisaalta ehkä vikaa myös siinä, miten yhdessä käsittelemme asiaa. Joskus ihan nuorena kävin poikaystävän kanssa muutaman kerran pariterapiassa oman terapiani sivussa ja siitä ei ollut mitään hyötyä kummallekaan. Ehkä siitä voisi kuitenkin nyt olla apua. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Viesti 5 oli ap ja tässä jatkoa saamiini vastauksiin.

MIetin suhteesta poistumista siksi, että tällä hetkellä elämäni on muuten tasapainossa eli en oireile kuin tämän yhden asian suhteen. Aiemmin en olisi päässyt oireista eroon eroamalla, mutta nyt tilanne on eri, koska olen käsitellyt alkuperäisen ongelman aika hyvin.

Kyseessä ei ole fyysinen väkivalta vaan lapsuusiän hylkäämiskokemukset ja se, että elin lapsuuteni 5-20 v. henkisesti yksin voimatta turvautua yhteenkään aikuiseen. 

Suhteessamme tapahtui sinänsä viattomia asioita, jotka herättivät asiat henkiin. Mies siis alunperin teki vahingossa jotain, mikä yllättäin loukkasikin minua ja sai minut tuntemaan itseni laiminlyödyksi ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Kun nostin asiaa esille, hän ei pystynyt ymmärtämään asiaa (sinänsä ymmärrettävää) ja alkoi mennä puolustuskannalle yhä pahemmin mikä veti minua yhä syvemmälle ja syvemmälle syövereihin.

Hänen halunsa ymmärtää minua väheni vähenemistään ja minun oloni paheni pahenemistaan ja aloin pahimmillaan saada eroahdistusoireita (nistä pääsin jo), mutta alitajuisesti reagoin jokaiseen pikkujuttuun tällä hetkellä eli jos emme vietä yhtä pajon aikaa yhdessä, jos hän ei katsokaan silmiin yhtä paljon, puhuu välinpitämättömämmin, ei halaakaan kun "olisi pitänyt" tms minimaalisia nyansseja, hermostoni reagoi välittömästi. 

Ap

Tuo on minulle tosi tuttua! En osaa yhtä selkeästi määritellä omien ongelmieni alkulähteitä, mutta tismalleen samat ongelmat ja olen vielä ruokkinut noita traumoja toimimalla itse tunnelukkoni vallassa koko varhaisaikuisuuteni. Itselläni oireilu alkoi kun löysin vihdoin turvallisen kumppanin jonka kanssa käydä omia traumoja läpi. Hän joutui myös ihan hirveän ryöpyn kohteeksi, niin kuin tuossa kuvailit, että ihan minimaaliset "signaalit" viestittivät minulle mitä milloinkin ja vaikka jälkikäteen aina osasin selittää ja tunnistaa nuo traumareaktiot, niin oli kyllä rankkaa aikaa kumppanille. Toki myös itselleni, mutta ihan eri tavalla. Sinuna ehkä kävisin kumppanin kanssa keskustelun, kertoisin että nyt tilanne on tämä ja jos haluat jatkaa suhdetta, niin sitoudut minuun kokonaisena ja tämä nyt ainakin hetken aikaa on osa sitä kokonaisuutta. Olet todella hienosti mielestäni tuossa juuri lainaamassani viestissä verbalisoinut sen mitä tapahtuu, kun tilanne tulee päälle. Voit esimerkiksi ehdottaa, että menisitte pariterapiaan tai että hän saisi tulla seuraamaan yksilöterapiaasi, niin ymmärtäisi ongelman juuret ja sitä kautta ehkä pääsisi paremmin myös itse ongelmaan kiinni. Jos hän ei taas ole valmis ottamaan sinua vastaan kokonaisena, niin sinun lienee parempi jatkaa työstämistä itsenäisesti, sillä oma hyvinvointisi on oikeasti kaikista tärkeintä ja vaikka nuo oireet ovat pitkään uinuneet, niin ei ole mitään takeita että menevätkö ne takaisin jonnekkin mielen perälle ja vaikka menisivätkin, niin ne voi koska vaan sieltä pompsahtaa takaisin pintaan. 

Joku tuossa mainitsi jo ratkaisukeskeisen terapian, itse sain siitä myös paljon apua. Tutustumiskäynnit ovat monesti ilmaisia, suosittelen kyllä hyvin lämpimästi. 

Tosi erikoista. Niin kumpi teistä nyt on tehnyt väörin? Välillä puhut, että mies teki jotain vahingossa väärin ja sitten sanot, ettei miehesi ymmärrä tekojasi? Pikkusen tarkemmin jos selittäisit??

Vierailija kirjoitti:

Et kerro minkälaisia traumoja sinulla on ja mistä triggeröidyit. Mikäli kyse on esim väkivaltaisesta lapsuudesta, ja mies huitaisi sinua kännissä, en pidä yhtään ihmeellisenä jos luottamus osittain meni. Tässä tapauksessa kyse on terveestä itsesuojeluvaistosta enkä yrittäisikään päästä siitä eroon.

Lievempänä esimerkkinä vaikka lapsuus alkoholistikodista. Kyseinen henkilö voisi triggeröityä toisen kännäyksestä, mikä on myöskin täysin ok. Ei voi olettaa että alkoholismilapsuuden jälkeen jaksaisi katsoa "normaaliakaan" ryyppäystä. Toki, asia voi olla ylireagointia jos triggeröinti tapahtuu jo yhdestä saunaoluesta.

Yritä ensin (joko yksin tai vertaistuen avulla) selvittää onko kyse normaalista ja terveestä reagoimisesta, vai täysin ylimitoitetusta ahdistuksesta luonnollisessa tilanteessa? Ole mahdollisimman rehellinen, äläkä vähättele omia tunteitasi ja oikeuksiasi. Esimerkiksi lyövä mies ei ole MISSÄÄN TAPAUKSESSA OK, vaikka olisikin lyönyt vain vähän ja kevyesti, ja olisi muuten maailman ihanin kumppani.

Oletatko että mt-ongelmista kärsivä on nainen jolla on lyövä mies? Olet varmasti vielä sama joka kailottaa muunsukupuolisista..