Lue keskustelun säännöt.
Liian ruma terapiaan/psykiatrille?
Ugly1982
11.09.2018 |
Olen hiljattain miettinyt, että voikohan vastenmielinen ulkonäkö vaikuttaa hoitosuhteen toimivuuteen?
Olin koulukiusattu mm. erikoisen ulkonäön takia ja tästä syystä kärsin sosiaalisista pelkotiloista. Olen käynyt asian tiimoilta nyt neljällä psykiatrilla ja yhdellä psykoterapeutilla, joiden kaikkien luona on toistunut sama juttu: He ovat tuntuneet passiivisilta, eivätkä ole lähteneet selvittelemään ongelmaa "syvemmältä".
Mietin, että missä vika voisi olla tähän passiivisuuteen? Miksi he eivät esittäneet minulle tarkentavia kysymyksiä ongelmiini liittyen? Miksi sessioissa syntyi vaivaantunut hiljainen hetki, jos en itse puhunut mitään? Miksi terapeutti ei edes ehdottanut minulle rentoutumisharjoituksia/meditaatiota, vaikka hänen piti olla erikoistunut niihin? Siksikö, että he eivät tunteneet empatiaa minua kohtaan, koska olen tämän näköinen?
Kommentit (13)
Siis täh? Joku raja pakkomielteelläkin....
Ei heidän tehtävänsä ole tuntea empatiaa sua kohtaan vaan rohkaista sua tekemään itsesi kanssa töitä niin että hyväksyt itsesi.
Sun tehtävä on prosessoida ongelmiasi puhumalla, terppa kuuntelee ja ohjailee muttei keskustele tai anna suoranaisia ohjeita. Sun ulkonäköshän ei terapoimalla muutu mutta voit itse keksiä sen jutun mitä korostamalla saat itsevarmuutta.Kehitä vaikka persoonallisuuttasi ja karismaasi. Vähemmän kauniskin voi olla karismaattinen kunhan uskoo kykyihinsä ja lakkaa pyytämästä anteeksi ulkonäköään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hämmentävän usein tulee esiin näitä ihmisten kokemuksia, että terapeutti/psykologi on ylipassiivinen. Luulin, että itselle vain sattui huono kokemus, mutta ilmeisesti tämä on yleistä? Herää kysymys, mihin terapeuttien koulutusta edes tarvitaan? Eikö työttömiä voisi aktivoida terapeuteiksi nopealla perehdytyksellä; kuinka istutaan lehtiö kädessä ja tuijotetaan kohdetta apaattinen ilme kasvoilla. Vaikeinta tuossa lienee vaivaannuttavien hiljaisuuksien kestäminen katseen värähtämättä.
Vaikea ottaa kyllä kantaa tähän. Kerron kuitenkin oman kokemukseni tai paremminkin kokemukseni. Olen kauniiksi sanottu nainen. Kuitenkin jaan kokemuksesi psykiatrilla käynnin luonteesta ja samoin olen tavannut parikin terapeuttia, mutta en saanut muodostettua heihin sellaista kontaktia kuin olisin halunnut ja lopetin terapian.
Vierailija kirjoitti:
Siis täh? Joku raja pakkomielteelläkin....
Ei heidän tehtävänsä ole tuntea empatiaa sua kohtaan vaan rohkaista sua tekemään itsesi kanssa töitä niin että hyväksyt itsesi.
Sun tehtävä on prosessoida ongelmiasi puhumalla, terppa kuuntelee ja ohjailee muttei keskustele tai anna suoranaisia ohjeita. Sun ulkonäköshän ei terapoimalla muutu mutta voit itse keksiä sen jutun mitä korostamalla saat itsevarmuutta.Kehitä vaikka persoonallisuuttasi ja karismaasi. Vähemmän kauniskin voi olla karismaattinen kunhan uskoo kykyihinsä ja lakkaa pyytämästä anteeksi ulkonäköään.
Ilmeisesti ap:n tapauksessa mainitsemasi rohkaisu ja ohjailu on puuttuneet.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea ottaa kyllä kantaa tähän. Kerron kuitenkin oman kokemukseni tai paremminkin kokemukseni. Olen kauniiksi sanottu nainen. Kuitenkin jaan kokemuksesi psykiatrilla käynnin luonteesta ja samoin olen tavannut parikin terapeuttia, mutta en saanut muodostettua heihin sellaista kontaktia kuin olisin halunnut ja lopetin terapian.
Omat kokemukseni piti oleman, mutta näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka kauan olet näiden terapeuttien luona käynyt? Asiat vievät aikaa, ja mitä suuremmaksi luottamus kasvaa ja mitä enemmän asioitasi tuot esiin, sitä kipeämmistä asioista on mahdollista puhua. Oma terapiakokemukseni käsittää n. 3,5 vuotta kahden eri terapeutin luona käymistä.
Kuten moni muukin on jo sanonut, terapeutin rooli on mahdollistaa asiakkaan turvallinen itsetutkiskelu ja ongelmien läpikäyminen ja se on usein paljolti passiivisen näköistä ulospäin.
Lonkalta heittäisin että asiakkaan ulkonäkö tuskin vaikuttaa (ainakaan neljän) terapeutin tapaan tehdä terapiatyötä.
Vinkki: kun menet seuraavan kerran terapeutin luo, sano esim. juuri se mitä olet meille kertonut.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka kauan olet näiden terapeuttien luona käynyt? Asiat vievät aikaa, ja mitä suuremmaksi luottamus kasvaa ja mitä enemmän asioitasi tuot esiin, sitä kipeämmistä asioista on mahdollista puhua.
Kävin jokaisen psykiatrin luona 1-3 vuotta. Psykoterapeutilla kävin noin puoli vuotta. Hän oli toodella mukavan alussa, mutta muuttui yhtäkkiä epäempaattiseksi ja kärsimättömäksi (ja myönsikin ettei tiedä mitä tekee kanssani). Katsoin parhaimmaksi lopettaa käynnit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävän usein tulee esiin näitä ihmisten kokemuksia, että terapeutti/psykologi on ylipassiivinen. Luulin, että itselle vain sattui huono kokemus, mutta ilmeisesti tämä on yleistä? Herää kysymys, mihin terapeuttien koulutusta edes tarvitaan? Eikö työttömiä voisi aktivoida terapeuteiksi nopealla perehdytyksellä; kuinka istutaan lehtiö kädessä ja tuijotetaan kohdetta apaattinen ilme kasvoilla. Vaikeinta tuossa lienee vaivaannuttavien hiljaisuuksien kestäminen katseen värähtämättä.
Joissakin koulukunnissa passiivisuus on koko lähtökohta. Sanotaan, että koulutuksen ydin on siinä, että perapeutti osaa olla passiivinen ja kommentoimatta asioita. Terapeutti lähinnä vain tarkkailee. Minusta psykiatrilla käyminen tuntui todella ahdistavalla, kun psykiatri ei ensimmäiseen viiteen minuuttiin sanonut mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävän usein tulee esiin näitä ihmisten kokemuksia, että terapeutti/psykologi on ylipassiivinen. Luulin, että itselle vain sattui huono kokemus, mutta ilmeisesti tämä on yleistä? Herää kysymys, mihin terapeuttien koulutusta edes tarvitaan? Eikö työttömiä voisi aktivoida terapeuteiksi nopealla perehdytyksellä; kuinka istutaan lehtiö kädessä ja tuijotetaan kohdetta apaattinen ilme kasvoilla. Vaikeinta tuossa lienee vaivaannuttavien hiljaisuuksien kestäminen katseen värähtämättä.
Joissakin koulukunnissa passiivisuus on koko lähtökohta. Sanotaan, että koulutuksen ydin on siinä, että perapeutti osaa olla passiivinen ja kommentoimatta asioita. Terapeutti lähinnä vain tarkkailee. Minusta psykiatrilla käyminen tuntui todella ahdistavalla, kun psykiatri ei ensimmäiseen viiteen minuuttiin sanonut mitään.
Mitä terapeutti tällöin antaa terapoitavalle? Terapoitavanhan tästä tulisi jollain tavalla hyötyä. Minun on vaikea kuvitella, että jollekin olisi hyötyä siitä, että käy kalliilla hinnalla istumassa huoneessa, jossa vieras ihminen tuijottaa kuin kuollut kala.
Itseäni ainakin hämmästytti kovasti, kun menin ensimmäistä kertaa psykologille. Psykologi viittasi minut istumaan, istuutui itse vastapäätä ja aloitti tuijotusurakkansa. Vieläpä hyvin kylmällä ilmeellä. Olin odottanut, että hän kysyisi jotain tai kehottaisi minua kertomaan jotain. Hänhän se asiantuntija oli, joka tietää kuinka terapiasessiot etenevät. Minulla ei ollut harmainta aavistusta mitä pitäisi tapahtua.
Alkoi jo ärsyttää se painostava tuppisuinen mollotus, joten päätin olla itsekin vain hiljaa. Mollotin takaisin. Lopulta terapeutti liikahti tuolillaan (takapuolen puuduttua, veikkaan), huokaisi ja vaivaantuneesti sekä vähän ärtyneesti puhui nenäänsä jonkun "hällä väliä" -sävyisen kysymyksen. Tyyliin, "miksi olet täällä?" Teki mieli vastata, että juuri olen alkanut itsekin ihmetellä. Kerroin kuitenkin kiltisti syyt, jotka selvästikään eivät hänen kiinnostuksensa rajoja ravistelleet, eikä hän enää tuhlannut arvokkaita lauseitaan minun tylsänpulskeisiin ongelmiini. Onneksi kassa kilahti, kun astuin ulos, ettei rouva täysin turhautunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävän usein tulee esiin näitä ihmisten kokemuksia, että terapeutti/psykologi on ylipassiivinen. Luulin, että itselle vain sattui huono kokemus, mutta ilmeisesti tämä on yleistä? Herää kysymys, mihin terapeuttien koulutusta edes tarvitaan? Eikö työttömiä voisi aktivoida terapeuteiksi nopealla perehdytyksellä; kuinka istutaan lehtiö kädessä ja tuijotetaan kohdetta apaattinen ilme kasvoilla. Vaikeinta tuossa lienee vaivaannuttavien hiljaisuuksien kestäminen katseen värähtämättä.
Joissakin koulukunnissa passiivisuus on koko lähtökohta. Sanotaan, että koulutuksen ydin on siinä, että perapeutti osaa olla passiivinen ja kommentoimatta asioita. Terapeutti lähinnä vain tarkkailee. Minusta psykiatrilla käyminen tuntui todella ahdistavalla, kun psykiatri ei ensimmäiseen viiteen minuuttiin sanonut mitään.
Mitä terapeutti tällöin antaa terapoitavalle? Terapoitavanhan tästä tulisi jollain tavalla hyötyä. Minun on vaikea kuvitella, että jollekin olisi hyötyä siitä, että käy kalliilla hinnalla istumassa huoneessa, jossa vieras ihminen tuijottaa kuin kuollut kala.
Itseäni ainakin hämmästytti kovasti, kun menin ensimmäistä kertaa psykologille. Psykologi viittasi minut istumaan, istuutui itse vastapäätä ja aloitti tuijotusurakkansa. Vieläpä hyvin kylmällä ilmeellä. Olin odottanut, että hän kysyisi jotain tai kehottaisi minua kertomaan jotain. Hänhän se asiantuntija oli, joka tietää kuinka terapiasessiot etenevät. Minulla ei ollut harmainta aavistusta mitä pitäisi tapahtua.
Alkoi jo ärsyttää se painostava tuppisuinen mollotus, joten päätin olla itsekin vain hiljaa. Mollotin takaisin. Lopulta terapeutti liikahti tuolillaan (takapuolen puuduttua, veikkaan), huokaisi ja vaivaantuneesti sekä vähän ärtyneesti puhui nenäänsä jonkun "hällä väliä" -sävyisen kysymyksen. Tyyliin, "miksi olet täällä?" Teki mieli vastata, että juuri olen alkanut itsekin ihmetellä. Kerroin kuitenkin kiltisti syyt, jotka selvästikään eivät hänen kiinnostuksensa rajoja ravistelleet, eikä hän enää tuhlannut arvokkaita lauseitaan minun tylsänpulskeisiin ongelmiini. Onneksi kassa kilahti, kun astuin ulos, ettei rouva täysin turhautunut.
Samanlaisia kokemuksia. Jokainen kerta on taysin samanlainen. Ollaan hiljaa. Sitten sanotaan, että mitäs nyt on mielessä. Tässä vaiheessa terapeutti onkin jo puhunut niin pajon, että täytyy pitää taukoa, jotta jaksaa lopussa sanoa, että aika on loppu.
Oma vinkkini on, että välttäkää psykoanalyysiä ja psykoanalyyttisia terapioita. Nämä terapiamuodot eivät ole osoittautuneet tutkimuksissa niin tehokkaiksi kuin on odotettu. Moni näihin suuntauksiin pohjautuva ajattelu ei enää vastaa nykytutkimusta. Lisäksi nämä terapiamuodot ovat yleensä muita kalliimpia (pitkiä). Freudin sanojen mukaan psykoanalyysin tavoite on muuttaa neuroottinen kurjuus tavalliseksi kurjuudeksi.
Pelkojen hoidossa muita paremmiksi ovat osoittautuneet käyttäytymisterapiat ja kognitiiviset terapiat. Masennuksen hoidossa parhaimmalle vaikuttavat kognitiiviset terapiat.
Jos terapioita katsoo kokonaisuutena, niin tutkimusten mukaan maallikon tarjoama terapia on suunnilleen yhtä hyödyllistä kuin koulutetun psykoterapeutin terapia. Tästä on kerrottu mm. lukion psykologian krijassa.
Psykologia on nykyään tieteellistä tutkimusta. Psykoterapiat voivat olla aivan muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykoanalyysi toimii aina. Jos asiakas/potilas ei ole tyytyväinen tai terapia on hänen mielestään turhaa, on tämä kaikki vain potilaan vastustelua, joka kuuluu terapian luonteeseen.
Tulen osoittamaan teille, miten tähänastinen koulutuksenne ja kaikki ajatustottumuksenne vääjäämättömästi pakottavat teitä psykoanalyysiä vastaan ja miten paljon teiltä vaaditaan ponnisteluja, ennen kuin saatte tuon luontaisen vastarintanne nujerretuksi (Freud 1969).
Haley (1963) kuvaa psykoanalyysin kriitikkojen näkökulmasta, kuinka terapeutin ja potilaan välinen suhde syntyy ja lujittuu:
1. Asettumalla sohvalle potilas hyväksyy terapeutin auktoriteetin. Samalla se estää näkemästä terapeutin reaktioita, jotka voisivat häiritä terapian kulkua.
2. Analyytikon hiljaisuus vahvistaa hänen terapeuttista asemaansa.
3. Epäilyksen herättäminen potilaan omiin ajatuksiin on analyysin avain. Tokkohan nyt sentään. Nyt potilas alkaa ymmärtää miksi hän tarvitsee terapeuttia tuekseen.
4. Terapeutti tuo esille potilaan alitajuiset motiivit. Näin potilas saadaan luopumaan tietoisesta tahdostaan.
5. Välinpitämättömyydellään terapeutti osoittaa terapiaansa tyytymättömän potilaan käsityksen vääräksi. Kun potilas huomaa estävänsä omaa terapiaansa, terapia saa jatkua.
6. Kritiikkiä kohdatessaan terapeutti voi myös kääntää potilaan huomion muualle: Onkohan sinulla nyt ollut huono päivä? Ja puhe siirtyy muihin aiheisiin.
7. Analyytikko voi myös alistaa itsensä ja myöntää erehtyneensä. Tämän jälkeen luottamus on entistä vahvempi.
Vastaus psykoanalyysin puutteisiin on, että kyseessä on dynaaminen menetelmä, joka oppii omista virheistään. Alussa varoitetaan potilasta, että edessä on pitkä ja vaikea tie. Nämä sanat kaivetaan esille, kun potilas on aikeissa lopettaa terapian (Haley 1963).
Lähde: Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Kävin nuorena psykologilla ja se oli juuri tuollaista eikä siitä ollut mitään hyötyä. Se on vain sellainen tyylisuunta kai. Ehkä se toimii joillain...? Mutta en usko että itse olin ainakaan vastenmielisen näköinen.