Masentuneiden läheiset: onko se ihan tyypillistä masentuneelta, että suuttuu ja täysin kieltää että olisi vähääkän masentunut?

Miksi kaikkien ongelmat pitää vääntää joksikin diagnoosiksi. Ongelmien kuvailun ja vatvomisen sijaan kannattaa keskittyä siihen mikä voisi auttaa.

Masennus on todennäköisrsti työperäinen. Työpaikalla asiat kuntoon ja terapia sen jälkeen jos vielä on tarvetta.

Katkeruudelta tuo minusta vaikuttaa. Ikää yli 40?

Masentuneet on luusereita joista kannattaa pysyä erossa.

En saanut, vaikka yritin. Päätyi myöhemmin hoitoon ja jossain vaiheessa sitten sanoi minulle katkerana, että minun olisi pitänyt pakottaa hänet. Olen miettinyt, miten sen olisi saanut tehtyä. Ilmeisesti olisi pitänyt pyytää runsaasti apujoukkoja, joiden kanssa yhdessä sitten olisimme saaneet raahattua hänet hoitoon henkistä joukkovoimaa käyttäen, ehkä tarvittaessa vähän ruumiillistakin. Väkivaltatilannetta tuskin olisi syntynyt, kun henkilöllä ei sellaista taipumusta ole.

Luulen, että varsinkin miehille asian kieltäminen on tyypillistä niin kauan kuin toimintakyky on vielä riittävällä tasolla. Ylimääräinen ärtyisyys voi johtua myös esim. hormonitasapainon muutoksista tai muista terveysongelmista, esim. eturauhasvaivat.

Vierailija kirjoitti:

Sukulaiseni, keski-ikäinen mies on minun mielestäni masentunut. Hän ei ole ollenkaan se sama, iloinen, valoisa, aktiivinen oma itsensä kuin aikaisemmin.

Hän on valtavan streessaantunut, toki omaa syytään ja omaa suorittamistaan suorittavana, vähempikin riittäisi mutta kun ei. Pahantuulinen, kaikissa on vikaa: liikenne, kaupat, jopa verottaja erikseen häntä nokkii jne.

Kun mainitsin että minusta sä olet kyllä masentunut, niin hän suuttuu ja kiistää täysin. En kuulemma ymmärrä mitään eikä hän ole ollenkaan masentunut.

Hän väittää ,että kun vain yksi onglma työelämässä korjattaisiin, niin hänellä mukamas siinä samassa kaikki olisikin hyvin ja kaikki huolet olisi pois pyyhkäisty. En usko, ja sanoin sen hänelle. Tästä suuttui taas lisää.

Minä olen maallikko, liian läheinen ja lähellä, en osaa sanoa ja kysyä sellaisia kysymyksiä , että hän näkisi oman tilansa. Vai näkeekö masentunut sitä koskaan? Tajuaako ne itse, että kuinka syvällä se vika onkaan?

Minusta hänen pitäisi mennä tosissaan terapiaan selvittelemään ihan alusta asti.

Voinko vaan tilata ajan yksityselle ja sanoa että mene sinne ja minä maksan?

Oletteko saaneet omia läheisiänne pakotettua tai ohjattua hoitoon tai keskustelemaan ammattilaisen kanssa?

Mistä päättelet (maallikkona) että hän on masentunut eikä oikeasti vain stressaantunut / käy läpi miesten vaihdevuosia tms.?

Minusta diagnoosisi nimenomaan masennuksesta kuulostaa ”masennusdiagnoosi on nyt ratkaisu kaikkeen” -diagnoosilta?

T.toinen maallikko

Se masennusdiagnoosi ei ole ratkaisu. Itsekkin sairastuin burnouttiin ja masennukseen. Diagnoosista oli ainoastaan se hyöty että sain kerätä voimia palkallisella sairaslomalla. Sairasloman jälkeen työpaikalla sama meno jatkui eikä ihmisiä kuunneltu. Vaihdoin työpaikkaa. Ilman diagnoosia olisin varmasti irtisanoutunut aikasemmin.

Tosiaan ei välttämättä ole edes masennusta. Työuupumukselta ja stressiltä kuulostaa. Toki voi johtaa masennukseen, jos tilanne jatkuu.

Mun mielestä sä vähättelet masentuneiden tuntemuksia. Musta olisi ihan hirveetä jos työssään masentuneelle sanotaan että ei sun mielipidettä voida kuunnella koska oot masentunut. Itse olen ollut masentunut ja hyvin tiedän syyt jotka lopulta ajoi masennukseen. Ja syyt löytyi työpaikalta. Ehkä tämä mies ei halunnut avautua sulle?