Jos kumppani syö itseään hautaan niin miten toimitte?

Ei kestä totuutta, voi kuulema päättää päivänsä niin ei tarvitse hänen ihrojaa tuijotella.

"Otatko kulta vielä lisää pullaa? Olihan muuten sun henkivakuutus voimassa? Pitäiskö sitä summaa lisätä?"

Yritän auttaa ja tukea, mutta en ala terapeutiksi. Ei ole myöskään mun tehtävä olla ruokapoliisi tai pakottaa lenkille. Jos ei itse tee mitään, se on sitten oma asiansa. Toki se vaikuttaa parisuhteeseen, ja se pitää hänen ymmärtää.

Olisi todella hyvä, jos löytyisi se syy, miksi pitää ahmia. Periaatteessa terapeutti voisi auttaa, mutta saisiko miestä lähtemään hänen juttusille?

vaihdan uuteen

Hän tietää ongelmansa itse, minua ei siinä tarvita. Syön ja teen ruokaa normaalisti, hän vastaa itsestään. En tiedä mitään keinoa auttaa. Ja koska näin on, en myöskään ota asiasta paineista. Elämänviisautta, nääs. Tehnee mitä tehnee.

Antaisin takarajan, mihin asti hänellä on aikaa tehdä itselleen muutoksia, eli hakea apua siihen, mikä on syynä. Näin tekisin alkoholistillekin. Vain terveen kanssa voi elää.

Vierailija kirjoitti:

Antaisin takarajan, mihin asti hänellä on aikaa tehdä itselleen muutoksia, eli hakea apua siihen, mikä on syynä. Näin tekisin alkoholistillekin. Vain terveen kanssa voi elää.

auts. joku toinen ajattelisi, että rakkaus on sitoutumista, vaikka kumppani sairastuukin. vähän arjalainen näkemys sulla. 

Valitettavasti ei oikein mitään voi tehdä kukaan muu kuin se ihminen itse, joka itseään hautaan syö/juo/piikittää. Jos hän löytää itsestään motivaation muutokseen niin sitten voi tukea, mutta jos ei halua muuttua niin ei siihen mikään auta. Sanoa voi että on huolissaan ja ehdottaa avun hakemista.

Lähtisin nopeasti kohottamaan korvaus summaa puolison kuolemasta. Tarjoisin miehelle herkkuja ja myhäilisin itsekseni yön öimeydessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antaisin takarajan, mihin asti hänellä on aikaa tehdä itselleen muutoksia, eli hakea apua siihen, mikä on syynä. Näin tekisin alkoholistillekin. Vain terveen kanssa voi elää.

auts. joku toinen ajattelisi, että rakkaus on sitoutumista, vaikka kumppani sairastuukin. vähän arjalainen näkemys sulla. 

Siinäpä ikuinen dilemma: kuuluuko puolison kestää ja kärsiä kaikki? Toinen voi olla alkoholisti, pelata kaikki perheen rahat, käyttää huumeita, ja puolison pitäisi sitoutua, koska kyseessä on riippuvuussairaus? Ei se ihan niinkään mene. Jos ei riippuvainen myönnä sairauttaan, tai kieltäytyy hakeutumasta hoitoon, kuuluuko koko muun perheen mielestäsi vain kärsiä vuosikymmeniä?

Lihavan on vaikea muuttaa ruokatapoja,se vaikuttaa myös hormonitoimintaan ja lisää ruokahalua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antaisin takarajan, mihin asti hänellä on aikaa tehdä itselleen muutoksia, eli hakea apua siihen, mikä on syynä. Näin tekisin alkoholistillekin. Vain terveen kanssa voi elää.

auts. joku toinen ajattelisi, että rakkaus on sitoutumista, vaikka kumppani sairastuukin. vähän arjalainen näkemys sulla. 

Joku toinen saa vapaasti ajatella eritavoin, ihan miten haluaa. Arjalaisuudesta ei ole kysymys, vaan omasta tervydestä ja omista rajoista. Terveillä kyllä tarkoitin ihmisiä ilman näitä addiktioita, eli juurikin alkoholia, ruokaa, pelaamista. Näitä sairauksia ei kenenkään tarvitse sietää ja kestää liikoja, ne sairastuttavat koko perheen. Tällaiset sairaat ovat maailman itsekkäimpiä.

Kuinka paljon tätä painoa on tullut? Jos kyseessä olisi nainen olisit saanut jo aika paskamyrskyn päällesi.

No miksi se mieli on maassa? Ehkä kannattaa aloittaa siitä.

Jätän sen.Vain sisäinen motivaatio auttaa tuossa, mikään nalkuttaminen tai hyysääminen ei tilannetta paranna. Hyysääjä  vaan mahdollistaa tuon syömisen.

Täällä on kohtalotoveri. Tutustuin miesystävääni kolme vuotta sitten. Hän on aina ollut ylipainoinen, minä olin aiemmin normaalipainoinen ja urheilullinenkin. Suhteen alussa kävi niin, että minä omaksuin miehen elämäntavat, ja painoni nousi. Noin vuoden jälkeen kyllästyin tilanteeseen ja olen siitä lähtien yrittänyt palata vanhoihin terveellisiin tapoihini ja kannustaa miestä elämänmuutokseen.

Alan olla aika väsynyt, sillä miehen kohdalla homma on yhtä pään hakkaamista seinään. Hän aloittaa joka toinen viikko laihduttamisen, pitää muutaman päivän yllä jotain naurettavaa kitudieettiä ja sitten retkahtaa. Kaikki tsemppaaminen ja neuvonta minulta on nalkuttamista ja syyllistämistä. Hänellä on paljon uskoakseni jo lapsena opittuja haitallisia ruokailutottumuksia, kuten ruoan närppiminen kokatessa, pöytäseurueen ylijääneiden ruokien tyhjentäminen ravintolassa, jatkuva napostelu ja itsensä ruoalla palkitseminen. Mikään ei tunnu saavan häntä muuttamaan tapojaan, vaikka hän kyllä tiedostaa tapojen haitallisuuden.

Minulle itsellenikään ei ole mitenkään helppoa kieltäytyä herkuista ja pitää yllä terveellisiä elämäntapoja, ja kahden ihmisen, joista toinen on vastentahtoinen, syömisistä huolehtiminen koettelee jaksamistani. Mies myös tyrkyttää minulle ruokaa. Esimerkiksi jos minulla on ollut raskas työpäivä, hän tuo minulle suklaapatukan. Hän varmaan tarkoittaa hyvää, mutta itse yritän välttää ruoalla palkitsemista. Kun kieltäydyn syömästä miehen ostamaa patukkaa, hän loukkaantuu. En haluaisi erota, kun muuten suhde on hyvä, mutta pelkään sekä oman että miehen terveyden puolesta.