Lue keskustelun säännöt.
Mulla ei ole ikinä ollut läheistä ystävää. Kukaan ei pyydä minnekään.
05.07.2018 |
Mikä mua vaivaa? Olen mielestäni normaali nuori nainen (29v.), introvertti mutta tykkään kuitenkin tehdä juttuja ja käydä tapahtumissa yms. Aloin miettimään miksi ihmeessä kukaan ei ikinä pyydä mua minnekään, siis kavereista tai ihmisistä keihin tutustun? Mä pyydän kyllä, joskus joku lähteekin, ei aina.
Tajusin myös että mulla ei oo ikinä ollut parasta ystävää tai oikeasti läheistä ystävää.
Kommentit (10)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko lähteä treffeille?
Ei kiitos
En osaa sanoa. Mulla on aina ollut ns. yks paras ystävä, monesti vaihtunut, mutta aina ollut joku todella läheinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu. Sillä erolla, että eräskin jonka kanssa luulin olevani läheinen ja joka itki minulle elämänsä suurinta kriisiä, selvisi siitä osin ansiostani, kuulema, ja oli ylitsevuotava siinä miten puhui minusta minulle, lopettikin yhteydenpidon. Tuosta noin vain, täysi hiljaisuus ollut nyt yli 2v.
Terkkuja vain Outille.
Minulla oli kerran tuttava, jolla oli paljon aikaa vievä harrastus, ei mikään joukkuelaji, mihin hän suhtautui hyvin intohimoisesti. Sinänsä hieno asia, mutta hän ei osannut puhua mistään muusta kuin tästä harrastuksesta, kun joskus tavattiin. Tapaamiset loppuivat pikkuhiljaa, kun kyllästyin kuuntelemaan loputtomasti juttuja harrastuksen hienouksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen olevani kohtalotoverisi. Minulla on jo ikää yli 50 vuotta, joten osaan katsoa elämääni taaksepäin. Olen myös introvertti ja tarvitsen paljon omaa tilaa = aikaa olla yksikseni. Lapsena ja nuorena menetin monia kavereita, kun olisi koko ajan pitänyt olla yhdessä, enkä sitä vaan jaksanut. Nyt aikuisena kaipaan sydänystävää. On minulla toki muutamia ystäviä, joiden kanssa tavataan säännöllisesti ja käydään jossakin. Mutta ei ole sellaista ystävää, jonka kanssa ollaan kahdestaan ja jutellaan omia juttuja.
Olen aina ollut huono pyytämään ihmisiä kylään tai teatteriin kanssani yms. Aina vaan olen odottanut kutsua muilta ja sitten ilahtunut kun joku on kutsunut mukaan.
Kun löysin mieheni, en enää pitänyt yhteyttä vanhoihin ystäviin ja ne jäivät unholaan. Kun lapseni olivat pieniä, vietin aikaa paljon vain heidän kanssaan ja oltiin paljon tekemisissä sukulaisten kanssa, joilla oli samanikäisiä lapsia. Nyt lapset ovat muuttaneet kotoa.
Lapset vievät naiselta tehokkaasti ystäväpiirin, jos et halua viettää aikaa joidenkin tuntemattomian randommammojen kanssa, tai omat ystävät muuttuvat jotenkin rasittaviksi äideiksi saatuaan lapsia.
Onko kohtalontovereita?