Miten selvisitte oman vanhemman äkkikuolemasta?

Hyvin, koska etiäinen oli varoittanut minua. Kun puhelin soi, tiesin jo  mitä soitto koski.

Isäni ei kuollut äkillisesti, vaan sairauskohtauksen jälkeen noin 1,5kk kuluttua.

Mutta vaikeinta on ollut juuri äidin surun tai oikeastaan lamaantumisen seuraaminen hautajaisten jälkeen, nyt noin vuosi isän kuoleman jälkeen tuntuu, että on vähän alkanut elää. On pysytellyt kotona, jossa on yksinäinen, jos johonkin on lähtenyt on kiire kotiin.

Olen pahoillani isäsi kuolemasta. Omaa isää seuratessa olen tullut siihen tulokseen, että äkkikuolema on paras vaikka onkin omaisille shokki. Vanhusten pitää pärjät kotona nykyisin ihan liian pitkään vaikka eivät enää pärjää mitenkään.

En tule koskaan ymmärtämään ihmisiä, joille tulee yllätyksenä läheisen kuolema. Luulitteko, että hän elää ikuisesti?

Mitä selviämistä siinä on? Itseltä kuoli isä kun olin 14 ja pakkohan se oli vain selvitä.

Äiti 63v, terveyden perikuva, meni illalla nukkumaan eikä aamulla herännytkään. Sepelvaltimotauti löytyi ruumiinavauksessa. Monta vuotta meni, ennen kuin poismenon pystyi sisäistämään. Alkushokki oli näin jälkeenpäin ajateltuna järkyttävä. Isä kuoli aivoinfarktiin, oli sairaalassa ja asiaa ehti jotenkin käsittelemään, koska kuoleman tiesi olevan väistämätön asia.

Läheisen äkkikuoleman kokemista ei yhtään helpota muiden sanat, että onneksi kuoli nopeasti. Niitä sanoja ei kannata käyttää,  jos haluaa lohduttaa. 

Vierailija kirjoitti:

En tule koskaan ymmärtämään ihmisiä, joille tulee yllätyksenä läheisen kuolema. Luulitteko, että hän elää ikuisesti?

Tunnut kovin kylmältä ihmiseltä.

Ap:lle paljon voimia ja rutistuksia!

Selvisi siitä ajan kanssa. Olin vielä teini-iässä ja isä oli täysin terve, mutta menehtyi sairauskohtaukseen yhdessä yössä. Vieläkin on mustana kaksi ekaa vuotta kuoleman jälkeen. En kauheasti muista niistä. Aikaa on kulunut 15 vuotta.

Osanottoni! Kliseisesti aika parantaa...

Minäkin ihmettelen, miten ihmiset eivät ymmärrä, että kuolema tulee kaikille ja on lopullinen. Ja silti vasta kun isäni kuoli yllättäen, aloin tajuta, että se koskee meitäkin. Otti kipeää ja kauan. Olin ihan järkyttynyt ja loukkaantunut elämälle siitä, että minunkin isäni piti kuolla. Olen monesti ihmetellyt, kuinka lapsellisia tuntoja sitä on tässä yhteydessä tuntenutkaan; olen kuitenkin ihan tolkun ihminen. Toisaalta olen isän kanssa ollut sukulaissielu, ja todellakin on tuntunut kuin osa itsestä olisi revitty irti.

Itkin ja surin ensimmäiset kuukaudet paljon ja sydämeni pohjasta. Kovin katkeralta tuntuu vieläkin kolmen ja puolen vuoden jälkeen, että mitään ei voi kuoleman vastaan pullikoimiseksi tehdä. Hautakivet ynnä muut ärsyttää ja suututtaa. Muistan isää usein ja kaipaan häntä, mutta onhan suru kuitenkin jo asettunut ja laantunut.

Löysin isäni kuolleena täysin yllättäen terveeseen mieheen iskeneen sairaskohtauksen jälkeen. Kyllä oli yllätys, en kuvitellut häntä kuolemattomaksi, mutta hän oli terve, terveellisemmillä elämäntavilöa kuin minä ja elinaikaa piti olla odotettavissa kolmisen kymmentä vuotta pidempään.

Selvisin kun oli pakko. Elämään tuli muita haasteita. Yksi pahimmista oli katsoa, miten äitini - jolla myös piti olla vielä 35 vuotta elinaikaa - masentui surusta ja kulki ympäriinsä toivoen ”pääsevänsä perässä”. Sisareni lakosi suruunsa myös. Minä olin se, joka yritti ottaa isän entisen roolin ja pitää homman kasassa, se varmaan auttoi minua.

Minua muuten helpotti ajatus siitä, että isäni kuolema tuli nopeasti, niin kamalaa kuin se meille olikin. Se oli isälle armollista ja säästi ties miltä.

Äitisi kyllä ehti toteuttaa monta haavetta hänen kanssaan, muun muassa sinut. 20 vuotta kesti, että toivuin isäni kuolemasta.

Ajattelemalla, että kuoli hyvän ja pitkän elämän elettyään nopeasti ja kivuttomasti. Voisiko ihminen paremmin kuolla? Toivottavasti minullekin käy niin.