Lue keskustelun säännöt.
Kuinka kauan pitää jaksaa yrittää ja onko sieltä pohjamudista mahdollista kivuta ylöspäin?
12.06.2018 |
Olen kolmekymppinen, rahaton ja työtön. Valmistuin juuri ja olen lisäksi hakenut jatko-opiskelemaan, jonka eteen tein "ylimäärästä työtä" melkein vuoden verran todella paljon. Tänä vuonna kuitenkin kyseiseen ohjelmaan ennätysmäärä hakijoita, joten opiskelupaikka taitaa jäädä vain haaveksi. Reilu 10 vuotta sitten, kun olin itse lukiossa niin vallalla oli se käsitys, kuinka opiskeluiden jälkeen työpaikka on ikään kuin automaatio ja kaikki opiskelemattomat päätyvät Mäkin kassalle töihin tms. Nyt melkeinpä se Mäkin kassakin tuntuisi ihan sopivalta vaihtoehdolta.
Tuntuu jopa huijaukselta, kun on käyttänyt aikaa ja rahaa opiskeluihin mutta töitä ei kuitenkaan ole. Toki vaikuttaa asiaan ettei ole juurikaan alan kokemusta, koska en opiskeluaikoina hakeutunut minnekään harjoitteluihin, koska silloin elämäntilanne oli sellainen, että hyvä kun opiskeluista selvisi. Onko se nyt vähän niin kuin game over, kun sitä kokemusta ei juurikaan ole niin on yhtä kuin nollan arvoinen työantajien silmissä ja siten peli on menetetty.
Tunnen myös ehkä tietynlaista katkeruutta sosiaalista elämääni kohtaan. Lukio-aikaan saakka olin sosiaalinen, jolla oli ystäviä ja kavereita. Lukiossa kuitenkin tutustuin pariin uuteen henkilöön, joista nopeasti muodostui todella läheisiä. Nämä eivät ikinä halunneet olla kenenkään muiden kanssa tekemisissä, joten nopeasti meistä muodostui tiivis kolmikko. Nämä molemmat henkilöt olivat mielenterveysongelmaisia ja olin ikään kuin heidän tukipilarinsa kolmekymppiseksi saakka. Kaikki energia ja aika meni oikeastaan näiden ystävien tukemiseen ja ongelmien kuuntelemiseen ettei muulle sosiaaliselle elämälle ollut niinkään tarvetta. En missään nimessä syytä näitä henkilöitä, vaan nimenomaan itseäni siitä miten olen voinut olla niin typerä. Nyt kolmekymppisenä toinen näistä on joutunut hoitoon ja toisen kanssa olen vähentänyt yhteydenpitoa oman jaksamisen vuoksi. En huomannut näissä ihmissuhteissa mitään epänormaalia, koska olin lapsuudenkotona niin tottunut olemaan se, jolle puretaan huolet ja jota syyllistetään kaikesta.
Tunnen vain tietynlaista katkeruutta siitä, että nyt, kun itse tarvitsisin tukea ja ihan vain ymmärrystä joltakin niin ei ole oikeastaan ketään. Mies on mutta hän ei ole valitettavasti kovinkaan ymmärtäväinen.
Tuntuu säälittävän luuserimaiselta kolmekymppisenä havahtua siihen ettei oikeastaan ole ystäviä, ei töitä eikä rahaa. Samalla kun suoraan sanoen ollut koko elämänsä muiden käytettävissä, tajuamatta sitä itse.
Onko joku vielä noussut tällaisesta tilanteesta ylös ja miten?
Kommentit (21)
Vierailija kirjoitti:
Liian pitkä kirjoitus, ei jaksa lukea.
Kiitos, kun jaksoit jättää tämän kommentin kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kovin tutulta! Olen myös koulutettu ja kokemustakin on, mutta kolmekymppiselle naiselle työelämä ei ole reilu. Nyt uhkaa työttömyys.
Ystävilleni en puhu aiheesta. Heillä on työt ja läheiset. Minulta puuttuu molemmat. Minullakin mies, mutta hän lähinnä syyllistää.
Kyllä taas olen viikon jo miettinyt, jospa sitä vain lähtisi... mihin minua täällä tarvitaan?
Olen aina ollut hirveän tunnollinen ja raatanut, tehnyt muidenkin työt. Mutta mikään ei riitä.
Vierailija kirjoitti:
Liian pitkä kirjoitus, ei jaksa lukea.
Uskomatonta miten surkeita nykyajan ihmiset ovat. Itse jaksan kevyesti lukea päivässä 500 sivua.
Sinulle luuserille tuollainen alle yhden a4:lukeminen on mahdotonta? Eikö hävetä?
Miten kukaan kehtaa edes sanoa, ettei jaksa lukea alle sivullista tekstiä.
Olisko sulla mitään mahdollisuutta kehkeyttää jonkunlainen sivuhomma tähän alkuun, esim. koirien ulkoilutuspalvelu? Ymmärrän että pikkuhommissa hyppiminen on rasittavaa, mutta kun nykyään netin kautta löytyy jotain pikku-urakoita, voisitko ajatella tällaista?
Ihan mitä vaan ettei tunnu että on jumissa.
Jos sulla ois kansalaispalkka, niin mitä tekisit "ammatiksesi"?
No minulla ei ole mitään. Ei mainittavaa ja kunnollista työkokemusta, vaan lukuisia pätkiä paskatöistä.
Kunnollista koulutusta ei ole vaan laaduttomien amisten arvottomia pepun pyyhintä papereita.
Lukion paperit ovat häpeän aiheeni.
Minulla ei ole omaisuutta yhtään, enkä voi sijoittaa tai säästää, koska elän tuilla, ja menetän ne heti jos yritän sijoittaa tai säästää.
Minulla ei ole normaalin ihmisen ulkonäköä, eikä minkäänlaista sosiaalista statusta.
Olen näkymätön ja arvoton yhteiskunnan riesa.
Tulevaisuudella ei näytä olevan mitään annettavaa, ja odotan että kuolen pian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liian pitkä kirjoitus, ei jaksa lukea.
Uskomatonta miten surkeita nykyajan ihmiset ovat. Itse jaksan kevyesti lukea päivässä 500 sivua.
Sinulle luuserille tuollainen alle yhden a4:lukeminen on mahdotonta? Eikö hävetä?
Miten kukaan kehtaa edes sanoa, ettei jaksa lukea alle sivullista tekstiä.
Riippuu aiheesta, huvittaako lukea. Hyvän elämäkerran luen vaikka kerralla.
Tälle palstalle ei mitään elämäkertoja, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Olisko sulla mitään mahdollisuutta kehkeyttää jonkunlainen sivuhomma tähän alkuun, esim. koirien ulkoilutuspalvelu? Ymmärrän että pikkuhommissa hyppiminen on rasittavaa, mutta kun nykyään netin kautta löytyy jotain pikku-urakoita, voisitko ajatella tällaista?
Ihan mitä vaan ettei tunnu että on jumissa.
Jos sulla ois kansalaispalkka, niin mitä tekisit "ammatiksesi"?
Olen ajatellut jotakin omaan alaan liittyvää "vapaaehtoistyötä." En siis mitään riistotyötä, jossa käytetään hyväksi, vaan aidosti vapaaehtoistyötä. Ainakin näennäisesti voisi kuvitella pääsevänsä eteenpäin. Olen tehnyt tällaisia "pikku-urakoita" mutta niihin menee yleensä huomattavasti paljon enemmän aikaa itse tekemiseen ja työn etsimiseen suhteessa palkkaan. Nyt ei toki ole muutakaan työtä mutta ei niistä kyllä juurikaan ole itselläni ollut hyötyä. Koiran ulkoilutuspalveluun en kyllä lähde. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tästä huomaat että kysymyksest vastaaminen nyt lähti sivuraiteille eli siihen kuinka paljon kukakin viitsii lukea mitäkin.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kovin tutulta! Olen myös koulutettu ja kokemustakin on, mutta kolmekymppiselle naiselle työelämä ei ole reilu. Nyt uhkaa työttömyys.
Ystävilleni en puhu aiheesta. Heillä on työt ja läheiset. Minulta puuttuu molemmat. Minullakin mies, mutta hän lähinnä syyllistää.
Kyllä taas olen viikon jo miettinyt, jospa sitä vain lähtisi... mihin minua täällä tarvitaan?
Olen aina ollut hirveän tunnollinen ja raatanut, tehnyt muidenkin työt. Mutta mikään ei riitä.
Toivottavasti et lähtemisellä sentään lopullista lähtemistä tarkoita. Itse olen ajatellut ulkomaita mutta muutaman vuoden päästä mahdollisesti haluaisin perustaa perhettä. Ei siellä ulkomailla tietysti loputtomiin tarvitse olla mutta ei se jotenkin tässä kohtaa tunnu luontevalta ratkaisulta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kauan täytyy yrittää kun henki pihisee. Ei muiden takia, vaan itsesi.
Ota nyt ensimmäisenä yhteyttä työkkäriin ja kysy pääsisitkö johonkin niiden kurssille, kuntouttavaan työtoimintaan, mihin hyvänsä. Tämä siksi että menisit jonnekin missä on ihmisiä. Tai sitten haet sinne mäkkärin kassalle töihin!
Uusia ystäviä ei löydä ellei ota kontaktia ihmisiin. Niin se vaan on. Helppoa se ei ole, mutta muutakaan keinoa ei ole.
Niin kauan kun olet kotona, keskity olemaan niin hyvä kodinhoitaja kuin mahdollista. Sinulla on mies. Kai sitä odottaa lämmin päivällinen aina kun se tulee töistä? Puhtaat vaatteet on kaapissa? Jne. Kudo sille vaikka villasukat. Jos et osaa, opettele.
Itse olen ollut mielenterveysongelmien takia poissa työelämästä kohta 10 vuotta ja sitä ennenkin urani takkusi. Nämä asiat minä olen tässä vuosien saatossa oppinut. Että pitää tehdä se, mihin pystyy, mikä on tällä hetkellä roolisi elämässä, niin hyvin kuin mahdollista. Se kodinhoito siis. Pitää yrittää päästä johonkin ihmisten ilmoille ja ottaa kontaktia, muuten sosiaalinen elämä näivettyy. Olen itse hyvätasoinen autisti joten tuo kohta ei ole minulle mitenkään helppo, mutta jos minä selviän siitä selviää varmasti muutkin.
Pohjamudista kukin aikanaan pääsee pois jos halua ja tahtoa ja jaksamista riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä voi vaikuttaa pettymykseltä, mutta tämä edellyttää ehtoja: olisimme onnellisia ellemme vaatisi jotain. Tämä voi olla helpotusta, rakkautta, mainetta, rahaa, mitä vain. Aina kun kärsimme, on olemassa aina joku kärsijä. Ja tämä kärsijä synnyttää tarinan, jonka päähenkilö se on. Tämä tarina on uhritarinamme, sankaritarinamme, mikä vain. Ihmeellisintä on että Kun emme etsi itseämme, itsen olemassaolo on päivänselvää. Ja kun etsimme tätä päähenkilöä, etsimme itseämme, emme löydä sitä. Missä minämme on? Yleinen tila on se että olemme tietoisia tarinoistamme, ja niiden sisällä olevasta päähenkilöstä, mutta emme ole tietoisia siitä tietoisuudesta joka sen havaitsee. Meditaatioharjoitteet auttavat raivaamaan esteitä tämän tietoisuuden olemisen automaattisesti loistaman onnellisuuden tieltä.
Ei ole kokemusta asiasta oikeastaan, mutta olen ollut masentunut useita jaksoja. Aina on noustu. Toki mies ja kaksi lasta on. Minäkin ehdottaisin jotain pientä/määräaikaista mitä tahansa työtä, josta saisit rahaa ja omanarvontuntoa näin alkuun. Sitten kenties harrastusta tai juurikin sitä vapaaehtoistyötä, minkä kautta saisi uusia kavereita/ystäviä/kahvitteluseuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin kauan täytyy yrittää kun henki pihisee. Ei muiden takia, vaan itsesi.
Ota nyt ensimmäisenä yhteyttä työkkäriin ja kysy pääsisitkö johonkin niiden kurssille, kuntouttavaan työtoimintaan, mihin hyvänsä. Tämä siksi että menisit jonnekin missä on ihmisiä. Tai sitten haet sinne mäkkärin kassalle töihin!
Uusia ystäviä ei löydä ellei ota kontaktia ihmisiin. Niin se vaan on. Helppoa se ei ole, mutta muutakaan keinoa ei ole.
Niin kauan kun olet kotona, keskity olemaan niin hyvä kodinhoitaja kuin mahdollista. Sinulla on mies. Kai sitä odottaa lämmin päivällinen aina kun se tulee töistä? Puhtaat vaatteet on kaapissa? Jne. Kudo sille vaikka villasukat. Jos et osaa, opettele.
Itse olen ollut mielenterveysongelmien takia poissa työelämästä kohta 10 vuotta ja sitä ennenkin urani takkusi. Nämä asiat minä olen tässä vuosien saatossa oppinut. Että pitää tehdä se, mihin pystyy, mikä on tällä hetkellä roolisi elämässä, niin hyvin kuin mahdollista. Se kodinhoito siis. Pitää yrittää päästä johonkin ihmisten ilmoille ja ottaa kontaktia, muuten sosiaalinen elämä näivettyy. Olen itse hyvätasoinen autisti joten tuo kohta ei ole minulle mitenkään helppo, mutta jos minä selviän siitä selviää varmasti muutkin.
Oikeastaan en ole vielä edes työtön työnhakija, koska hakemus on vielä käsittelyssä. Valmistuin siis juuri. En usko, että kuntouttava toiminta on siis sopiva vaihtoehto. Mulla ei ole mielenterveysongelmia enkä ole tätä aiemmin ollut kirjoilla työttömänä, koska olen ollut opiskelija. Ap
Vierailija kirjoitti:
Niin kauan täytyy yrittää kun henki pihisee. Ei muiden takia, vaan itsesi.
Ota nyt ensimmäisenä yhteyttä työkkäriin ja kysy pääsisitkö johonkin niiden kurssille, kuntouttavaan työtoimintaan, mihin hyvänsä. Tämä siksi että menisit jonnekin missä on ihmisiä. Tai sitten haet sinne mäkkärin kassalle töihin!
Uusia ystäviä ei löydä ellei ota kontaktia ihmisiin. Niin se vaan on. Helppoa se ei ole, mutta muutakaan keinoa ei ole.
Niin kauan kun olet kotona, keskity olemaan niin hyvä kodinhoitaja kuin mahdollista. Sinulla on mies. Kai sitä odottaa lämmin päivällinen aina kun se tulee töistä? Puhtaat vaatteet on kaapissa? Jne. Kudo sille vaikka villasukat. Jos et osaa, opettele.
Itse olen ollut mielenterveysongelmien takia poissa työelämästä kohta 10 vuotta ja sitä ennenkin urani takkusi. Nämä asiat minä olen tässä vuosien saatossa oppinut. Että pitää tehdä se, mihin pystyy, mikä on tällä hetkellä roolisi elämässä, niin hyvin kuin mahdollista. Se kodinhoito siis. Pitää yrittää päästä johonkin ihmisten ilmoille ja ottaa kontaktia, muuten sosiaalinen elämä näivettyy. Olen itse hyvätasoinen autisti joten tuo kohta ei ole minulle mitenkään helppo, mutta jos minä selviän siitä selviää varmasti muutkin.
Niin ja lisäyksenä vielä, että emme asu miehen kanssa yhdessä. Kyse ei myöskään ollut siitä etten olisi tehnyt mitään, vaan nimenomaan olen yrittänyt ja tänä vuonnakin tehnyt todella paljon töitä tulevaisuuden eteen mutta luultavasti edessä on jälleen epäonnistuminen. Toiseksi en välttämättä tarkoittanut kaipaavani uusia ystäviä. Toki haluan tutustua uusiin ihmisiin. Lähinnä halusin vain avautua siitä tunteesta, kun kolmekymppisenä huomaa, että on panostanut elämänsä "vääränlaisiin" ihmissuhteisiin. Ap
kummallista että täällä tuputetaan kuntouttavaa työtoimintaan, kun ei ap:n tarvitse mistään kuntoutua.
ymmärrän täysin mitä tarkoitat ja jaan tunteesi aika lailla. en oikein tiedä mitä itsekään tehdä, kun verkostoja ei ole ja silloin kaikki on niin vaikeaa ja eristäytynyttä.
suosittelisin että jos ulkomaille lähtö kiinnostaa ja on mahdollista, niin lähde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liian pitkä kirjoitus, ei jaksa lukea.
Uskomatonta miten surkeita nykyajan ihmiset ovat. Itse jaksan kevyesti lukea päivässä 500 sivua.
Sinulle luuserille tuollainen alle yhden a4:lukeminen on mahdotonta? Eikö hävetä?
Miten kukaan kehtaa edes sanoa, ettei jaksa lukea alle sivullista tekstiä.
Riippuu aiheesta, huvittaako lukea. Hyvän elämäkerran luen vaikka kerralla.
Tälle palstalle ei mitään elämäkertoja, kiitos.
Jatkan viellä täällä sivuraiteilla. Jos sinä et jaksa lukea kuin parin lauseen viestejä, niin kukaan muukaan ei sitten saa lukea pidempiä tekstejä.
Jos et jaksa lukea, älä kommentoi mitään tyhmää tl;dr=olen idiootti vammainen.
Vierailija kirjoitti:
kummallista että täällä tuputetaan kuntouttavaa työtoimintaan, kun ei ap:n tarvitse mistään kuntoutua.
ymmärrän täysin mitä tarkoitat ja jaan tunteesi aika lailla. en oikein tiedä mitä itsekään tehdä, kun verkostoja ei ole ja silloin kaikki on niin vaikeaa ja eristäytynyttä.
suosittelisin että jos ulkomaille lähtö kiinnostaa ja on mahdollista, niin lähde.
Hyvä neuvo. Olen tuhlannut kallis arvoista elämääni vääriin asioihoin ja alan ikääntyä, mikä neuvoksi?
NO KYSY JOS PÄÄSISIT ORJAKSI? Pyydä että saat ilmaiseksi tehdä töitä joista muut saa palkan. Näytä sitten todistus älykkyydestäsi seuraavassa työhaastattelussa: Hei hyvä työllistäjä, olen ollut luusereiden pajalla/ilmaisena kynnysmattona/pelle
Vierailija kirjoitti:
kummallista että täällä tuputetaan kuntouttavaa työtoimintaan, kun ei ap:n tarvitse mistään kuntoutua.
ymmärrän täysin mitä tarkoitat ja jaan tunteesi aika lailla. en oikein tiedä mitä itsekään tehdä, kun verkostoja ei ole ja silloin kaikki on niin vaikeaa ja eristäytynyttä.
suosittelisin että jos ulkomaille lähtö kiinnostaa ja on mahdollista, niin lähde.
Kiitos, nimenomaan oikeastaan verkostojen puute. En koe oikeastaan olevani yksinäinenkään. Tietyllä tavalla ehkä henkisesti yksin, kun en koe saavani ymmärrystä. Mutta vaikka uusiin ihmisiin tutustuisinkin niin ei sellaisia luottohenkilöitä hetkessä saa, joille on mahdollista avautua enkä oikeastaan koe olevani edes valmis rakentamaan niin läheisiä ihmissuhteita. Näen poikaystävää muutaman kerran viikossa, samoin tätä yhtä ystävää. Lisäki laosuudenperhettä ja esim. äitiä useamman kerran viikossa, jonka kanssa käymme kaupungilla ym. Ehkä kuulostaa säälittävältä mutta en kuitenkaan koe olevani yksinäinen. En tiedä uskaltaisinko lähteä ulkomaille ja toisaalta ei ole edes lentolippuihin vielä varaa. Ap
Liian pitkä kirjoitus, ei jaksa lukea.