Kuinka kauan pitää jaksaa yrittää ja onko sieltä pohjamudista mahdollista kivuta ylöspäin?

Olen kolmekymppinen, rahaton ja työtön. Valmistuin juuri ja olen lisäksi hakenut jatko-opiskelemaan, jonka eteen tein "ylimäärästä työtä" melkein vuoden verran todella paljon. Tänä vuonna kuitenkin kyseiseen ohjelmaan ennätysmäärä hakijoita, joten opiskelupaikka taitaa jäädä vain haaveksi. Reilu 10 vuotta sitten, kun olin itse lukiossa niin vallalla oli se käsitys, kuinka opiskeluiden jälkeen työpaikka on ikään kuin automaatio ja kaikki opiskelemattomat päätyvät Mäkin kassalle töihin tms. Nyt melkeinpä se Mäkin kassakin tuntuisi ihan sopivalta vaihtoehdolta.

Tuntuu jopa huijaukselta, kun on käyttänyt aikaa ja rahaa opiskeluihin mutta töitä ei kuitenkaan ole. Toki vaikuttaa asiaan ettei ole juurikaan alan kokemusta, koska en opiskeluaikoina hakeutunut minnekään harjoitteluihin, koska silloin elämäntilanne oli sellainen, että hyvä kun opiskeluista selvisi. Onko se nyt vähän niin kuin game over, kun sitä kokemusta ei juurikaan ole niin on yhtä kuin nollan arvoinen työantajien silmissä ja siten peli on menetetty.

Tunnen myös ehkä tietynlaista katkeruutta sosiaalista elämääni kohtaan. Lukio-aikaan saakka olin sosiaalinen, jolla oli ystäviä ja kavereita. Lukiossa kuitenkin tutustuin pariin uuteen henkilöön, joista nopeasti muodostui todella läheisiä. Nämä eivät ikinä halunneet olla kenenkään muiden kanssa tekemisissä, joten nopeasti meistä muodostui tiivis kolmikko. Nämä molemmat henkilöt olivat mielenterveysongelmaisia ja olin ikään kuin heidän tukipilarinsa kolmekymppiseksi saakka. Kaikki energia ja aika meni oikeastaan näiden ystävien tukemiseen ja ongelmien kuuntelemiseen ettei muulle sosiaaliselle elämälle ollut niinkään tarvetta. En missään nimessä syytä näitä henkilöitä, vaan nimenomaan itseäni siitä miten olen voinut olla niin typerä. Nyt kolmekymppisenä toinen näistä on joutunut hoitoon ja toisen kanssa olen vähentänyt yhteydenpitoa oman jaksamisen vuoksi. En huomannut näissä ihmissuhteissa mitään epänormaalia, koska olin lapsuudenkotona niin tottunut olemaan se, jolle puretaan huolet ja jota syyllistetään kaikesta.
Tunnen vain tietynlaista katkeruutta siitä, että nyt, kun itse tarvitsisin tukea ja ihan vain ymmärrystä joltakin niin ei ole oikeastaan ketään. Mies on mutta hän ei ole valitettavasti kovinkaan ymmärtäväinen.

Tuntuu säälittävän luuserimaiselta kolmekymppisenä havahtua siihen ettei oikeastaan ole ystäviä, ei töitä eikä rahaa. Samalla kun suoraan sanoen ollut koko elämänsä muiden käytettävissä, tajuamatta sitä itse.
Onko joku vielä noussut tällaisesta tilanteesta ylös ja miten?