Miksi olit masentunut lapsi? Millainen olet nyt aikuisena?

Voitko nykyään paremmin vai kärsitkö yhä masennuksesta?

Juuri eilen kuuntelin masentunnuksen ja anoreksian sairastaneen naisen haastattelun (oli 15-vuotiaana sairastunut).

Lapsuus oli ollut aivan onnellinen. Oli ollut perhe, jossa sisarukset ja vanhemmat olivat todella läheisiä, äiti läsnä aina, koska teki töitä kotona. Oli ystäviä ja koulussa ei ollut kiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen kuuntelin masentunnuksen ja anoreksian sairastaneen naisen haastattelun (oli 15-vuotiaana sairastunut).

Lapsuus oli ollut aivan onnellinen. Oli ollut perhe, jossa sisarukset ja vanhemmat olivat todella läheisiä, äiti läsnä aina, koska teki töitä kotona. Oli ystäviä ja koulussa ei ollut kiusaamista.

Olin kiinnostunut ihmisten omakohtaisista kokemuksista.

Haluaako kukaan kertoa elämästään? Itse kamppailen yhä aikuisenakin ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen kuuntelin masentunnuksen ja anoreksian sairastaneen naisen haastattelun (oli 15-vuotiaana sairastunut).

Lapsuus oli ollut aivan onnellinen. Oli ollut perhe, jossa sisarukset ja vanhemmat olivat todella läheisiä, äiti läsnä aina, koska teki töitä kotona. Oli ystäviä ja koulussa ei ollut kiusaamista.

Olin kiinnostunut ihmisten omakohtaisista kokemuksista.

halusin vain tuoda esille, että ei masennus aina vaadi jotain kamalaa traumaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Kuulostaa raskaalta. Voimia sinulle ❤️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen kuuntelin masentunnuksen ja anoreksian sairastaneen naisen haastattelun (oli 15-vuotiaana sairastunut).

Lapsuus oli ollut aivan onnellinen. Oli ollut perhe, jossa sisarukset ja vanhemmat olivat todella läheisiä, äiti läsnä aina, koska teki töitä kotona. Oli ystäviä ja koulussa ei ollut kiusaamista.

Olin kiinnostunut ihmisten omakohtaisista kokemuksista.

halusin vain tuoda esille, että ei masennus aina vaadi jotain kamalaa traumaa.

15-vuotias ei enää varsinaisesti ole lapsi ja kysymys ei ole omasta kokemuksestasi. Mitä koet, että sinulla on annettavana tähän keskusteluun? On yleistä tietoa, että masennus voi puhjeta monista eri syistä. - Ap

Perheväkivaltaa, koulukiusaamista, eroperhe ja yksin jääminen (minut jätettiin usein yksin esimerkiksi viikonlopuksi eikä kukaan kertonut minne vanhemmat lähtivät).

Kun muutin omilleni, masennus tuli voimakkaana, koska enää ei tarvinnut vaan selviytyä elämästä. Kaikki jotenkin iski silloin.

Nyt olen ihan hyvinvoiva, elän normaalia perhe-elämää. Taustat vaikuttavat vieläkin osittain, mutta pärjään niiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Mun pojallani on diagnosoitu masennus. Varmaan hänelläkin on yksinjäämisenkokemus. Hän on vähän sellainen erityislapsi, siihen ei ole kuitenkaan virallista diagnoosia, mutta lääkärikin havaitsi piirteet aspergerista. Osa alueista esti kuitenkin aspergerdiagnoosin. En pääse lapsen maailmaan sisälle kaveriksi tai kuuntelijaksi tai edes ymmärtäjäksi,, vaikka haluaisinkin. Se on kamalan ikävää, mutta lapsella ei taida olla ketään, jolle voisi uskoutua. Hän on vasta kymmenen. Itsetuhoisuutta tms ei ole ollut. Pääsimme perheterapiaan, toivottavasti jokin alkaisi auttaa, ettei tuossa mene pojan koko lapsuus. Hirveästi hän vain vaatii saada olla tietokoneella, se kiinnostaa. Minusta se on ihan vihoviimeinen maailma kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Perheväkivaltaa, koulukiusaamista, eroperhe ja yksin jääminen (minut jätettiin usein yksin esimerkiksi viikonlopuksi eikä kukaan kertonut minne vanhemmat lähtivät).

Kun muutin omilleni, masennus tuli voimakkaana, koska enää ei tarvinnut vaan selviytyä elämästä. Kaikki jotenkin iski silloin.

Nyt olen ihan hyvinvoiva, elän normaalia perhe-elämää. Taustat vaikuttavat vieläkin osittain, mutta pärjään niiden kanssa.

Kuulostaa tosi hienolta, että voit kaikesta huolimatta nykyään hyvin! Mikä sinua on vahvistanut sen jälkeen, kun masennus todettiin? Onko jokin sellainen ajatus, jonka haluaisit jakaa muillekin? - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Mun pojallani on diagnosoitu masennus. Varmaan hänelläkin on yksinjäämisenkokemus. Hän on vähän sellainen erityislapsi, siihen ei ole kuitenkaan virallista diagnoosia, mutta lääkärikin havaitsi piirteet aspergerista. Osa alueista esti kuitenkin aspergerdiagnoosin. En pääse lapsen maailmaan sisälle kaveriksi tai kuuntelijaksi tai edes ymmärtäjäksi,, vaikka haluaisinkin. Se on kamalan ikävää, mutta lapsella ei taida olla ketään, jolle voisi uskoutua. Hän on vasta kymmenen. Itsetuhoisuutta tms ei ole ollut. Pääsimme perheterapiaan, toivottavasti jokin alkaisi auttaa, ettei tuossa mene pojan koko lapsuus. Hirveästi hän vain vaatii saada olla tietokoneella, se kiinnostaa. Minusta se on ihan vihoviimeinen maailma kellekään.

Tai on siinä mukana itsetuhoisuuttakin. Masennus suhtautumistapana on itsetuhoisaa. Mutta se on hyvin ymmärrettävää, jos on kokemuksia, jotka siihen johtavat. Ei tueta, ei auteta. Itsellä samoja kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Mun pojallani on diagnosoitu masennus. Varmaan hänelläkin on yksinjäämisenkokemus. Hän on vähän sellainen erityislapsi, siihen ei ole kuitenkaan virallista diagnoosia, mutta lääkärikin havaitsi piirteet aspergerista. Osa alueista esti kuitenkin aspergerdiagnoosin. En pääse lapsen maailmaan sisälle kaveriksi tai kuuntelijaksi tai edes ymmärtäjäksi,, vaikka haluaisinkin. Se on kamalan ikävää, mutta lapsella ei taida olla ketään, jolle voisi uskoutua. Hän on vasta kymmenen. Itsetuhoisuutta tms ei ole ollut. Pääsimme perheterapiaan, toivottavasti jokin alkaisi auttaa, ettei tuossa mene pojan koko lapsuus. Hirveästi hän vain vaatii saada olla tietokoneella, se kiinnostaa. Minusta se on ihan vihoviimeinen maailma kellekään.

Tai on siinä mukana itsetuhoisuuttakin. Masennus suhtautumistapana on itsetuhoisaa. Mutta se on hyvin ymmärrettävää, jos on kokemuksia, jotka siihen johtavat. Ei tueta, ei auteta. Itsellä samoja kokemuksia.

Niinpä! Ja aikuisena hirveän helposti palaa sama tunne päälle, että kaikessa saa edelleen pärjätä aivan yksin. Vaikka tosiasiassa aikuisena apua kyllä tuntuu saavan paljon helpommin kuin lapsena, mutta tunnemuisto omasta avuttomuudesta ja yksinäisyydestä on säilynyt vahvana. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheväkivaltaa, koulukiusaamista, eroperhe ja yksin jääminen (minut jätettiin usein yksin esimerkiksi viikonlopuksi eikä kukaan kertonut minne vanhemmat lähtivät).

Kun muutin omilleni, masennus tuli voimakkaana, koska enää ei tarvinnut vaan selviytyä elämästä. Kaikki jotenkin iski silloin.

Nyt olen ihan hyvinvoiva, elän normaalia perhe-elämää. Taustat vaikuttavat vieläkin osittain, mutta pärjään niiden kanssa.

Kuulostaa tosi hienolta, että voit kaikesta huolimatta nykyään hyvin! Mikä sinua on vahvistanut sen jälkeen, kun masennus todettiin? Onko jokin sellainen ajatus, jonka haluaisit jakaa muillekin? - Ap

Mietin aina sitä, että minä en ole syypää asioihin, joita minulle on sattunut. Ja kertaan asioita, joita olen saavuttanut aivan itse ja kuinka vahva ihmisenä olen. En olisi minä, jos minulle ei olisi käynyt niin.

Kokemukset ovat olleet kamalia, mutta kun jotenkin vaan pääsee ikään kuin niiden ulkopuolelle niin asia helpottaa ja voi nähdä sen eri tavalla. Jos olisin jäänyt vain kiinni niihin, en olisi ehkä tässä tilanteessa. Mutta ymmärrän ettei kaikki pysty siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Mun pojallani on diagnosoitu masennus. Varmaan hänelläkin on yksinjäämisenkokemus. Hän on vähän sellainen erityislapsi, siihen ei ole kuitenkaan virallista diagnoosia, mutta lääkärikin havaitsi piirteet aspergerista. Osa alueista esti kuitenkin aspergerdiagnoosin. En pääse lapsen maailmaan sisälle kaveriksi tai kuuntelijaksi tai edes ymmärtäjäksi,, vaikka haluaisinkin. Se on kamalan ikävää, mutta lapsella ei taida olla ketään, jolle voisi uskoutua. Hän on vasta kymmenen. Itsetuhoisuutta tms ei ole ollut. Pääsimme perheterapiaan, toivottavasti jokin alkaisi auttaa, ettei tuossa mene pojan koko lapsuus. Hirveästi hän vain vaatii saada olla tietokoneella, se kiinnostaa. Minusta se on ihan vihoviimeinen maailma kellekään.

Perheterapia kuulostaa hyvältä, toivottavasti siitä on apua teidän kaikkien voinnille. Erittäin hyvä juttu, että masennus on otettu tosissaan. Millaisia nämä Aspergerin piirteet ovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Mun pojallani on diagnosoitu masennus. Varmaan hänelläkin on yksinjäämisenkokemus. Hän on vähän sellainen erityislapsi, siihen ei ole kuitenkaan virallista diagnoosia, mutta lääkärikin havaitsi piirteet aspergerista. Osa alueista esti kuitenkin aspergerdiagnoosin. En pääse lapsen maailmaan sisälle kaveriksi tai kuuntelijaksi tai edes ymmärtäjäksi,, vaikka haluaisinkin. Se on kamalan ikävää, mutta lapsella ei taida olla ketään, jolle voisi uskoutua. Hän on vasta kymmenen. Itsetuhoisuutta tms ei ole ollut. Pääsimme perheterapiaan, toivottavasti jokin alkaisi auttaa, ettei tuossa mene pojan koko lapsuus. Hirveästi hän vain vaatii saada olla tietokoneella, se kiinnostaa. Minusta se on ihan vihoviimeinen maailma kellekään.

Tai on siinä mukana itsetuhoisuuttakin. Masennus suhtautumistapana on itsetuhoisaa. Mutta se on hyvin ymmärrettävää, jos on kokemuksia, jotka siihen johtavat. Ei tueta, ei auteta. Itsellä samoja kokemuksia.

Niinpä! Ja aikuisena hirveän helposti palaa sama tunne päälle, että kaikessa saa edelleen pärjätä aivan yksin. Vaikka tosiasiassa aikuisena apua kyllä tuntuu saavan paljon helpommin kuin lapsena, mutta tunnemuisto omasta avuttomuudesta ja yksinäisyydestä on säilynyt vahvana. - Ap

Voi mamma mia :(( Tiedän puutteellisuuteni äitinä ja olen huolissani lapsistani, toinen ei ole masentunut ainakaan näkyvästi, mutta sellainen äkeä kyllä ja totta kai se, miten mä olen voinut, eli huonosti, oma äitini oli sellainen perus ilkeä, jonka mielestä kaikki syyt olivat minussa ja se oikeutti olemaan ilkeä, eli sepä ei ollutkaan ilkeyttä ollenkaan (vqikka siis oli) vaikuttaa mussa edelleen. Mutta oon siis hakenut kaksin käsin apua meille ja etenkin lapsille ja pojalle. Pojalla on toimintaterapiaa ja sain hänet tutkimuksiin jne jne. Hän on ehkä vielä niin pieni, ettei ymmärrä, että me vanhemmat olemme mokanneet, ei hänessä ole vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheväkivaltaa, koulukiusaamista, eroperhe ja yksin jääminen (minut jätettiin usein yksin esimerkiksi viikonlopuksi eikä kukaan kertonut minne vanhemmat lähtivät).

Kun muutin omilleni, masennus tuli voimakkaana, koska enää ei tarvinnut vaan selviytyä elämästä. Kaikki jotenkin iski silloin.

Nyt olen ihan hyvinvoiva, elän normaalia perhe-elämää. Taustat vaikuttavat vieläkin osittain, mutta pärjään niiden kanssa.

Kuulostaa tosi hienolta, että voit kaikesta huolimatta nykyään hyvin! Mikä sinua on vahvistanut sen jälkeen, kun masennus todettiin? Onko jokin sellainen ajatus, jonka haluaisit jakaa muillekin? - Ap

Mietin aina sitä, että minä en ole syypää asioihin, joita minulle on sattunut. Ja kertaan asioita, joita olen saavuttanut aivan itse ja kuinka vahva ihmisenä olen. En olisi minä, jos minulle ei olisi käynyt niin.

Kokemukset ovat olleet kamalia, mutta kun jotenkin vaan pääsee ikään kuin niiden ulkopuolelle niin asia helpottaa ja voi nähdä sen eri tavalla. Jos olisin jäänyt vain kiinni niihin, en olisi ehkä tässä tilanteessa. Mutta ymmärrän ettei kaikki pysty siihen.

Tuo on todella hienoa! Minullakin on sisar, joka vaikuttaa päässeen elämässään hyvin eteenpäin lapsuudesta huolimatta. Ihmisissä on isoja eroja. Itse olen ihmisenä hyvin herkkä ja tuntuu siltä, että minuun samat lapsuudenkokemukset ovat jättäneet näkyvämmän jäljen (tokihan ei voi koskaan olla siitä täysin varma). - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Mun pojallani on diagnosoitu masennus. Varmaan hänelläkin on yksinjäämisenkokemus. Hän on vähän sellainen erityislapsi, siihen ei ole kuitenkaan virallista diagnoosia, mutta lääkärikin havaitsi piirteet aspergerista. Osa alueista esti kuitenkin aspergerdiagnoosin. En pääse lapsen maailmaan sisälle kaveriksi tai kuuntelijaksi tai edes ymmärtäjäksi,, vaikka haluaisinkin. Se on kamalan ikävää, mutta lapsella ei taida olla ketään, jolle voisi uskoutua. Hän on vasta kymmenen. Itsetuhoisuutta tms ei ole ollut. Pääsimme perheterapiaan, toivottavasti jokin alkaisi auttaa, ettei tuossa mene pojan koko lapsuus. Hirveästi hän vain vaatii saada olla tietokoneella, se kiinnostaa. Minusta se on ihan vihoviimeinen maailma kellekään.

Perheterapia kuulostaa hyvältä, toivottavasti siitä on apua teidän kaikkien voinnille. Erittäin hyvä juttu, että masennus on otettu tosissaan. Millaisia nämä Aspergerin piirteet ovat?

Lieviä, enkä tiedä, onko niillä osuutta tässä asiassa kuinka paljon. Kyllä ne vuorovaikutusta ja kommunikointia vaikeuttavat jonkin verran.