Miksi olit masentunut lapsi? Millainen olet nyt aikuisena?

Minulla ongelmat ovat jatkuneet aika samanlaisina lapsesta tähän päivään. Pää-asiallisena syynä tosiaan on tuo yksinjäämisen kokemus. Sitä ei ole onnistunut muuttamaan mikään. Jopa apua hakiessa minusta on tuntunut että minua ei ymmärretä tai minun täytyy ponnistella saadakseni tarpeeni ja ääneni kuulluksi, mikä on vain lisännyt ahdistusta ja kokemusta siitä että minussa on jotain perusteellista vikaa. Tosin olen myös tietoinen että perheolot eivät olleet hyviä, siellä oli paljon laiminlyöntiä, mutta olisi kiva kuulla se vahvistus myös ulkopuoliselta että on ok tuntea niinkuin tuntee. Tällä hetkellä pähkinänkuoressa vastaanotto on ollut  "eikai tuollainen voi masennusta/traumaa aiheuttaa" jne. Ja "ajattele positiivisemmin". Ei siis ole sanottu verbaalisesti noin, mutta koen että en saa vastetta tunteilleni. Olin lapsena sosiaalisesti kömpelö, syrjäytynyt ja koulussa meni huonosti ja tällä hetkellä yhä sos.kömpelö, syrjäytynyt ja työtön.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ongelmat ovat jatkuneet aika samanlaisina lapsesta tähän päivään. Pää-asiallisena syynä tosiaan on tuo yksinjäämisen kokemus. Sitä ei ole onnistunut muuttamaan mikään. Jopa apua hakiessa minusta on tuntunut että minua ei ymmärretä tai minun täytyy ponnistella saadakseni tarpeeni ja ääneni kuulluksi, mikä on vain lisännyt ahdistusta ja kokemusta siitä että minussa on jotain perusteellista vikaa. Tosin olen myös tietoinen että perheolot eivät olleet hyviä, siellä oli paljon laiminlyöntiä, mutta olisi kiva kuulla se vahvistus myös ulkopuoliselta että on ok tuntea niinkuin tuntee. Tällä hetkellä pähkinänkuoressa vastaanotto on ollut  "eikai tuollainen voi masennusta/traumaa aiheuttaa" jne. Ja "ajattele positiivisemmin". Ei siis ole sanottu verbaalisesti noin, mutta koen että en saa vastetta tunteilleni. Olin lapsena sosiaalisesti kömpelö, syrjäytynyt ja koulussa meni huonosti ja tällä hetkellä yhä sos.kömpelö, syrjäytynyt ja työtön.

Ikävä kuulla! Itse olen aikuisiällä saanut ammattilaisilta paljon hyvää tukea mielenterveydelleni. Ihmissuhteet ovat silti edelleen vaikeita masennus- ja ahdistustaipumuksen takia. Voimia sinulle ❤️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Mun pojallani on diagnosoitu masennus. Varmaan hänelläkin on yksinjäämisenkokemus. Hän on vähän sellainen erityislapsi, siihen ei ole kuitenkaan virallista diagnoosia, mutta lääkärikin havaitsi piirteet aspergerista. Osa alueista esti kuitenkin aspergerdiagnoosin. En pääse lapsen maailmaan sisälle kaveriksi tai kuuntelijaksi tai edes ymmärtäjäksi,, vaikka haluaisinkin. Se on kamalan ikävää, mutta lapsella ei taida olla ketään, jolle voisi uskoutua. Hän on vasta kymmenen. Itsetuhoisuutta tms ei ole ollut. Pääsimme perheterapiaan, toivottavasti jokin alkaisi auttaa, ettei tuossa mene pojan koko lapsuus. Hirveästi hän vain vaatii saada olla tietokoneella, se kiinnostaa. Minusta se on ihan vihoviimeinen maailma kellekään.

Et pääse lapsen maailmaan. Et koska ette edes tapaa. Muista että terapia ei ole sinulle. Älä vie pojan tilaa siellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus alkoi vanhempien avioeron jälkeen. Tuohon samaan aikaan kaverit alkoivat löytää poikaystäviä ja alkoivat seurustella. Halusin itsekin poikaystävän mutta pojat haukkuivat rumaksi ja aina jos lähestyin kiinnostavaa poikaa, vastaus oli ”olet ruma”. Kotona oli kylmä kasvatus/ei kasvatusta ollenkaan, molemmilla vanhemmilla uudet puolisot ja minä jäin täysin yksin. Nyt olen 29 v, edelleen masentunut, miehiltä en ole saanut minkäänlaista huomiota ikinä, kavereitakaan ei enää ole. Itsemurhayrityksiä taustalla, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Olen todella katkera äidilleni joka aikaan tuhosi perheemme. En osaa sanoa olisinko masentunut ilman vanhempieni eroa.

Pahinta lasten masennuksessa näyttäisi olevan yksinjäämisen tunne. Tai siis voimakkaimmin sitä aiheuttava. Ihan näin maallikon näppituntumalla.

Tuo taitaa pitää melko usein paikkansa. Ainakin itse olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä lapsuudessani. - Ap

Mun pojallani on diagnosoitu masennus. Varmaan hänelläkin on yksinjäämisenkokemus. Hän on vähän sellainen erityislapsi, siihen ei ole kuitenkaan virallista diagnoosia, mutta lääkärikin havaitsi piirteet aspergerista. Osa alueista esti kuitenkin aspergerdiagnoosin. En pääse lapsen maailmaan sisälle kaveriksi tai kuuntelijaksi tai edes ymmärtäjäksi,, vaikka haluaisinkin. Se on kamalan ikävää, mutta lapsella ei taida olla ketään, jolle voisi uskoutua. Hän on vasta kymmenen. Itsetuhoisuutta tms ei ole ollut. Pääsimme perheterapiaan, toivottavasti jokin alkaisi auttaa, ettei tuossa mene pojan koko lapsuus. Hirveästi hän vain vaatii saada olla tietokoneella, se kiinnostaa. Minusta se on ihan vihoviimeinen maailma kellekään.

Tai on siinä mukana itsetuhoisuuttakin. Masennus suhtautumistapana on itsetuhoisaa. Mutta se on hyvin ymmärrettävää, jos on kokemuksia, jotka siihen johtavat. Ei tueta, ei auteta. Itsellä samoja kokemuksia.

Niinpä! Ja aikuisena hirveän helposti palaa sama tunne päälle, että kaikessa saa edelleen pärjätä aivan yksin. Vaikka tosiasiassa aikuisena apua kyllä tuntuu saavan paljon helpommin kuin lapsena, mutta tunnemuisto omasta avuttomuudesta ja yksinäisyydestä on säilynyt vahvana. - Ap

Voi mamma mia :(( Tiedän puutteellisuuteni äitinä ja olen huolissani lapsistani, toinen ei ole masentunut ainakaan näkyvästi, mutta sellainen äkeä kyllä ja totta kai se, miten mä olen voinut, eli huonosti, oma äitini oli sellainen perus ilkeä, jonka mielestä kaikki syyt olivat minussa ja se oikeutti olemaan ilkeä, eli sepä ei ollutkaan ilkeyttä ollenkaan (vqikka siis oli) vaikuttaa mussa edelleen. Mutta oon siis hakenut kaksin käsin apua meille ja etenkin lapsille ja pojalle. Pojalla on toimintaterapiaa ja sain hänet tutkimuksiin jne jne. Hän on ehkä vielä niin pieni, ettei ymmärrä, että me vanhemmat olemme mokanneet, ei hänessä ole vikaa.

Sin olet hylännyt lapsesi. Ja aina kohdellut huonosti. Sinulle ei merkitse kukaan mitään. On vain minä minä minä

mulla on edelleen masennus.

Alkoi joskus esiteininä perheongelmien takia

ja jatkuu nyt edelleen parikymppisenäkin. Pahentunut vain.

Sairastuin masennukseen 14-vuotiaana. 23-vuotiaaksi asti elämä oli melkoista taistelua ja ahdistusta, vaikka koulun suoritinkin todella hyvin. Sitten minulle määrättiin mielialalääkkeet ja koko elämäni muuttui paremmaksi. Nyt yli 40-vuotiaana en enää aio lääkettä lopettaa. Yritin pari kertaa huonoin tuloksin. Olen työelämässä ja erittäin tasapainoinen. Minulla on ihanat lapset ja kiinnostava ura. Minun tapauksessani lääkkeet olivat todella hyvä juttu! Aivan kuin aivoissa olisi jokin korjaantunut. Aloin tuntea oloni tavalliseksi.

Isäni kuoli syöpään kun olin ekaluokkalainen. Sairautta oli kestänyt pari vuotta. Tämän seurauksena tuli sitten taloudellisia ongelmia ja olihan äidilläkin surutyö tehtävänä. Näiden seikkojen vuoksi olin kiltti lapsi, sillä en halunnut lisätä äidin taakkaa omilla ongelmillani. Lisäksi stressasin raha-asioita jo silloin lapsena.

13-vuotiaana aloin oireilla. Ahdistusta ja masennusoireita. On lääkitty ja terapioitu, mutta näitä ongelmia on vieläkin ajoittain vaikka olen 28-vuotias. Stressinsietoni on heikko ja se rajoittaa elämääni eniten.

Tuolle Asperger tyyppisen pojan omaavalle tiedoksi että sieltä netistä saattaisi löytyä helpommin kavereita ja vertaistukea vaikka miten tietokonetta demonisoit. Itse tunnen useita niin miehiä kuin naisia ja aikaisemmin poikia ja tyttöjä assi piirteillä, jotka pärjäsivät hyvin netin sosiaalipiireissä, koska sitä poikkeavuutta ei huomaa niin helposti. Ei sun tarvitse kaikkea ratkoa tai pystyä ratkomaan vaan pojalla voi olla muitakin ihmisiä elämässä avustamassa.

Nostan

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin masennukseen 14-vuotiaana. 23-vuotiaaksi asti elämä oli melkoista taistelua ja ahdistusta, vaikka koulun suoritinkin todella hyvin. Sitten minulle määrättiin mielialalääkkeet ja koko elämäni muuttui paremmaksi. Nyt yli 40-vuotiaana en enää aio lääkettä lopettaa. Yritin pari kertaa huonoin tuloksin. Olen työelämässä ja erittäin tasapainoinen. Minulla on ihanat lapset ja kiinnostava ura. Minun tapauksessani lääkkeet olivat todella hyvä juttu! Aivan kuin aivoissa olisi jokin korjaantunut. Aloin tuntea oloni tavalliseksi.

Minäkin olen kokenut hyötyväni lääkityksestä, mutta ahdistus säilyy SNRI-lääkkeillä silti siellä jossain taka-alalla.

Nosto.

Koulukiusaaminen, isän alkoholismi, huoli ja epävarmuus tulevaisuudesta. Perusluonteeltani olen hyväntuulinen ja optimistinen. Armeijan jälkeen iltalukioon ja yliopistoon. "Masentunut" en ole ollut koskaan. Kesä piristää, työhön meno juhannuksen jälkeen ärsyttää.

Huonot kotiolot - huono lapsuus, nuoruus ja aikuisuus.

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusaaminen, isän alkoholismi, huoli ja epävarmuus tulevaisuudesta. Perusluonteeltani olen hyväntuulinen ja optimistinen. Armeijan jälkeen iltalukioon ja yliopistoon. "Masentunut" en ole ollut koskaan. Kesä piristää, työhön meno juhannuksen jälkeen ärsyttää.

Miksi masentunut on lainausmerkeissä? Mitä tarkoitat? Tässä nimenomaan kysyttiin niiltä, jotka ovat masennuksesta kärsineet.

Alkoi mulla 10 vuotiaana. Ei sitä oltu diagnosoitu mutta tiesin itse varsinkin jälkikäteen että olin masentunut lapsi, muistan kuinka onneton olin. Kotona oli kurja olla pahoinpitelevän isän, nälvivien pikkusisarusten ja munattoman äidin (joka ei uskaltanut puuttua) takia. koulussa kiusattiin eikä ketään tuntunut kiinnostavan.

Edelleen 23 vuotiaana olen masentunut, enkä tunnu löytävän itselleni oikeaa alaa, ihmisvihani ja epäsosiaalisuuteni takia.

Äiti piti mua pimeässä komerossa tuntikausia monta kertaa viikossa ja uhkasi laittaa lastenvankilaan.

Aikuisena olen pärjääjä työssä mutta ihan paskana vapaa-ajalla.

Terapiaa toisensa jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Äiti piti mua pimeässä komerossa tuntikausia monta kertaa viikossa ja uhkasi laittaa lastenvankilaan.

Aikuisena olen pärjääjä työssä mutta ihan paskana vapaa-ajalla.

Terapiaa toisensa jälkeen.

Oikeasti? Kuulostaa todella sairaalta menolta. 😥

Varmaan siinä koulun alettua aloin saada toisilta lapsilta sellaisen viestin että oot liian outo jotta sopisit joukkoon. Aloin menettää kiinnostukseni muihin lapsiin koska mua ei huolittu. En siis viettänyt aikaa porukassa, ja sosiaaliset taitoni jäivät puutteellisiksi varmaan ihan siitä syystä. Lapset olivat arvaamattomia. Ystävällisiin aikuisiin luotin. Myöhemmässä elämässä nämä puutokset alkoivat korostua niin että ihmisten kanssa oleminen oli ahdistavaa ja epävarmaa, en osannut tulkita muita enkä erottanut just että lähestyttiinkö mua ystävällisesti vai vihamielisesti. Yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemus ei silloin aktiivisesti häirinnyt ja mulla on silti jostain syystä ollut aina hyvä fiilis itsestäni ja hyvä itsetunto, koin etten tarvitse vihamielisiä ihmisiä ja olen mieluummin yksin.

Kotona taas yh-mutsi oli arvaamaton ja aggressiivinen. En hänestäkään halunnut seuraa tai jakaa mitään hänen kanssaan. Olen siis aina joutunut pitämään omat asiani ja murheeni itselläni ja kokenut ettei kukaan ole mun puolella.

Masennus jatkui aikuisuuteen, mutta viimeisen muutaman vuoden aikana olen keskittynyt henkiseen kasvuun ja tutustunut itseeni niin, ettei masennuksesta ole hirveästi mitään jäljellä.

38 lisää:

Kouluarvosanat ovat aina olleet paskoja. Äidinkieli ja kuvaamataito aina 9-10, helppoa kun oli luontaista kiinnostusta. Loogiset asiat ja päätteleminen oli vaikeaa, nykyään ponnistelen mielelläni ongelmia ratkaistakseni. Tykkäsin piirtää ja retkeillä metsässä. Tulevaisuus ei kiinnostanut. Eläinten kanssa viihdyin hyvin niitä kohdatessani. Mulla on aina ollut kerrallaan 1 kaveri. Nykyään tulen helposti toimeen kaikkien kanssa, tai ainakaan en ota järin paineita sosiaalisista taidoistani, niitä voi parantaa vain harjoittelemalla eli menemällä epämukavuusalueelle rauhallisesti ja epäonnistumiset sietäen. Mulla oli syömishäiriö 12-vuotiaasta 22-vuotiaaksi.

Masennuksen yli pääsemisessä pidän tärkeimpänä juuri introspektion kasvattamaa ymmärrystä omista taidoista, heikkouksista ja vahvuuksista, joista en ollut mitenkään tietoinen nuorempana ja siksi tulevaisuuttakaan ei ollut tavallaan olemassa.

Koulukisaus + vanhempien väkivalta = keskivaikea masennus.

Nyt terve, normaali töissä käyvä harrastava nuori nainen, mutta vanhempiin (tai itseasiassa koko perheeseen) välit täysin poikki.