Lue keskustelun säännöt.
Sinkkuna 25-vuotiaana + epätoivo
diddipsi
27.05.2018 |
Tiedän, olen nuori. Mutta liian monta eroa takana, alkuvuodesta miehestä, jonka luulin oikeasti olevan se loppuelämän kumppani. Jonka kanssa perustaa perhe, rakentaa elämä. Tuntuu, että olen tyhjän päällä. Sinkkukavereita ei ole ja tuntuu, että aika loppuu, vaikka lapsentekoaikaakin (jos edes lapsia haluan?) on se hyvät 15 vuotta. Tiedostanhan minä sen, mutta miksi on olevinaan niin helvetin kiire?? Ehkä ongelmana on, että olen oikeastaan aina seurustellut tai ainakin tapaillut jotain ja oletin, että tässä iässä on se puoliso rinnalla. Tuntuu, ettei mistään löydy miestä, josta kiinnostuisi syvemmin, vaikka tapaisikin koko ajan uusia ihmisiä. En aseta suuria kriteereitä (tietysti elämäntavoissa ja -arvoissa on jotakin, minkä tulee täyttyä), mutten usko rakastumista voitavan pakottaakaan.
Olisiko rohkaisevia tarinoita, miten se puoliso on löytynyt 30 ikävuoden hujakoilla, vaikka on ensin näyttänyt toivottomalta? En edes tiedä, mistä ihmeestä tällainen kriisi ja epätoivo herää 25-vuotiaana, kun hätää ei vielä pitäisi olla...
Kommentit (7)
Ainakin sulla on kokemusta miehistä ja olet jo seurustellut. Mä olen tänä vuonna 30 v täyttävä nainen eikä mulla ole mitään kokemusta seurustelusta. En tapaa miehiä missään, tinderiä käytän mutta siellä vain pelimiehiä. Matchejakaan ei tule ja jos tulee, miehet eivät aloita keskustelua. Jos itse aloitan, eivät vastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei seurustelun aloittaminen ole iästä kiinni.
Koko kaveripiirini seurusteli ja oli avoliitossa reilu parikymppisenä. Yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat eronneet ja löytäneet uuden kumppanin ja enemmistö on tehnyt lapsiakin. Itsekin löysin nykyisen puolison 30-vuotiaana.
Sinkkuna 44-vuotiaana, viimeisin suhde 90-luvulla (epätoivo lakannut jo aikaa sitten ja yksinolo loppuelämän hyväksytty), joten sori, ei ole rohkaisevaa kommenttia laittaa.
Kannattaa alkaa elämään elämää siten, että ei laita liikaa painoa suhteen etsimiselle ja lapsen saamiselle, muuten voi epätoivossaan ottaa ihan minkä vaan heppuheikin suhteeseen ja sitten ei se toimikaan. Kyllä mä uskon, että useimmat löytävät sopivan kumppanin, vaikka mulle ei olekaan sellaista eteen tullut ja olen aikaa sitten lopettanut etsimisenikin... mutta ehkä ei kannata liian paljon ajatella, että nyt pitäisi joku saada ja heti lapsi perään, vaan go with the flow, niin ehkäpä se oikea ilmestyy eteen joku päivä. :)
Muutenkin, kun sulla noita suhteita on ollut jo paljon (vaikka olet vasta noin nuori), niin suosittelisin sinkkuna olemista jonkun aikaa. Yksinolon aikan oppii itsestään uusia puolia ja pidemmän päälle huomaa ettei tää olekaan ihan kamalaa. En ymmärrä muutenkaan miksi pitäisi koko ajan olla joku tyyppi siinä vierellä.
Olet parhaassa lastentekoiässä, siitä se epätoivoisuus johtuu. Menneisyydessä kun elämä oli kovempaa, lapset piti tehdä nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä miehestä jännä mieheen huoh.. milloin sä opit ap?
T: Kind and gentle
Läheisriippuvainen, sitä sä olet. Opettele olemaan ilman miestä nyt vähän aikaa, ehkä se rakkaus sitten löytyy helpommin kun on hetken ilman. Älä kuitenkaan ala epätoivoissasi ottamaan vaan sitä jotain!